Ankara
Naton huippukokouksella Ankarassa oli selvä käsikirjoitus.
Yhdysvaltojen presidentille Donald Trumpille tuli näyttää, että Euroopan liittolaiset panostavat nyt hurjia määriä puolustukseensa.
Näin hänet piti pitää tyytyväisenä. Yhdysvallat piti pitää mahdollisimman sitoutuneena Natoon. Naton piti siis näyttäytyä ainakin jotakuinkin yhtenäisenä.
Asiat eivät edenneet aivan näin. Näytelmä oli ruma ja sekava. Silti kokous vaikutti keskiviikkopäivän päätteeksi jonkinlaiselta torjuntavoitolta Natolle.
Tunnelman kiteytti ehkä parhaiten tasavallan presidentti Alexander Stubb. ”Jälleen kerran selvisimme yhden Nato-huippukokouksen eteenpäin”, hän sanoi.
Trump vei huomion tiistain ja keskiviikon aikana Iranin sotaan kertoessaan tulitauon päättymisestä. Hän haukkui samalla liittolaisiaan riittämättömästä tuesta Iranissa.
Hän palasi myös haluihinsa saada Grönlanti haltuunsa Tanskalta, toiselta liittolaiselta.
Lisäksi hän haukkui Espanjaa puolustusmenoista.
Kokouksen jälkeen lehdistötilaisuudessa Trump oli kuitenkin tehnyt äkkikäännöksen.
Trumpin mukaan kokoushuoneessa osoitettiin ”suunnatonta rakkautta” ja ilmassa oli ”suunnatonta yhtenäisyyttä”. Trump kuvasi liittolaisten ”tekevän hyvää työtä mailleen”. Hän oli suhteellisen vakuuttunut myös puolustusmenojen kehityksestä. Haukkuja kuultiin vain vähän.
Mitä lopulta jäi käteen?
Kysymystä voi lähestyä ainakin kolmesta suunnasta. Yksi on se, mitä Ankarassa oikeasti saatiin aikaan.
Tiistaina kokouksen alkaessa Nato tuuttasi julkisuuteen puolustusteollisuuden suuria sopimuksia sellaista tahtia, että perässä oli liki mahdotonta pysyä.
Julkilausumassaan Nato kertoi, että uusia panostuksia Naton ja Euroopan puolustukseen olisi 50 miljardin dollarin arvosta.
Kyse on merkittävistä investoinneista Naton ja Euroopan puolustukseen. Kyse on osin myös juuri sellaisista kyvyistä, joissa Eurooppa on perinteisesti ollut riippuvainen Yhdysvalloista, esimerkiksi ilmakuljetus ja -tankkauskyvyistä.
Monet muutkin hankkeista ovat merkittäviä. Tämä kehitys tapahtuu riippumatta Trumpin riitaisista lausunnoista, joskin hankkeiden vyöryttäminen oli suunniteltu luultavasti osin Trumpin rauhoittamiseksi.
Eurooppa joka tapauksessa kehittää kykyä puolustaa itse itseään, kun Yhdysvallat vähitellen vetää voimaansa Euroopasta.
Toinen näkökulma on, että se ei välttämättä riitä. Monien sotilaallisten kykyjen kehittäminen on hyvin hidasta.
Jos siis Yhdysvallat päättäisi tehdä äkkinäisiä liikkeitä Euroopan puolustuksen suhteen, olisi tilanne vaikea.
Siksi Trumpin mielenliikkeitä seurataan hyvin tarkkaan.
Ja siksi myös se, että Ankarasta ei kuultu kovin suuria yllätyksiä, oli myönteistä.
Toistaiseksi Yhdysvallat on sitoutunut Naton työhön, eikä Trump ilmaissut Ankarassa varsinaisesti mitään, mikä tämän kiistäisi. Näinä päivinä se on jo aivan säällinen tulos.
Äkkikäänteitä ei kuitenkaan voi sulkea pois niin kauan kuin Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteet ovat kuten ne nyt ovat.
Wall Street Journal kertoi juuri kokouksen alla, että puolustusministeri Pete Hegseth olisi ollut aikeissa tulla kesäkuun puolustusministerikokoukseen tunnettua suuremmalla ilmoituksella joukkojen vähentämisestä Euroopasta.
Hän ilmoitti kuitenkin, että Yhdysvallat tarkastelee kuuden kuukauden aikana tukikohtiensa ja joukkojensa tilannetta. Suunnitelmaa oli muutettu, kun se jaettiin ulkoministeri Marco Rubiolle.
Toisin sanoen, Yhdysvaltojen sisälläkään suunnitelmat eivät ole kovin selkeitä ja ristivetoa on. Eurooppa ei voi luottaa, että siirtymä toteutuisi sen toiveiden mukaan järjestelmällisesti.
Kolmas näkökulma on pelote, eli suomeksi se, uskooko Venäjä Nato-maiden todella tulevan toistensa avuksi, jos se hyökkää Eurooppaan.
Juuri Ankaran kokouksen allakin julkisuuteen on vuodettu arvioita siitä, että Venäjä voisi lähiaikoina testata Naton viidettä artiklaa Puolassa. Raportoidusti Yhdysvalloilta tulleista varoituksista uutisoi ainakin The Telegraph.
Naton rivien rakoileminen Ankarassa ja esimerkiksi toistuvat uhittelut Grönlannin suhteen ovat oivaa maastoa epäilyille pelotteen pitävyydestä. Siis epäilyille siitä, miten Yhdysvallat todella toimisi kriisitilanteessa, sanottiinpa paperilla ja Naton julkilausumissa mitä tahansa.
Maat vakuuttivat julkilausumassaan kokouksen päätteeksi ”raudanlujasta” sitoutumisesta Naton artiklaan viisi, eli Nato-maiden sitoumukseen puolustaa toisiaan.
Presidentti Stubb antoi ymmärtää, ettei pelotteenkaan suhteen ole Ankaran valossa ongelmaa.
Hän totesi, että pelote muodostuu sekä sotilaallisista kyvyistä että yhtenäisyydestä julkisuudessa. Kyvyt ovat viime vuosina vahvistuneet ja ne vahvistuvat edelleen Ankaran päätöksillä.
Ja mitä yhtenäisyyteen tulee, hän sanoi siteeraavansa Trumpia suoraan suljettujen ovien takaa: ”Olen vaikuttunut hengestä ja yhtenäisyydestämme”, hän kertoi Trumpin sanoneen.
Stubb sanoi myös, että vaikka Iranista keskusteltiin kokouksessa, ei ”suoraa sormen osoittelua tullut”. Grönlannista vaiettiin salissa. Sitä voi tulkita niinkin, että vaikea asia lakaistiin liittolaisten kesken maton alle.
Selvää on lopulta, että Ankaran jälkeen liittokunta pysyy yhä pystyssä ja toimintakykyisenäkin, mutta kauniilta se ei näytä. Nato elää eräänlaista selviytymisen aikaa.
Se, että Yhdysvaltojen sitoutumista sen työhön pitää vakuutella, kertoo jo paljon liittokunnan tilasta.
Kaiken kohinan alle Ankarassa jäi pitkälti Ukraina, jolle liittolaiset lupasivat 70 miljardia euroa tukea tänä vuonna ja vähintään saman summan ensi vuonna. Trump kertoi lisäksi, että Yhdysvallat antaa Ukrainalle oikeuden valmistaa Patriot-ohjuksia.
Nämä ohjukset ovat Ukrainan ilmapuolustuksen kannalta aivan keskeisiä. Tämä oli Ukrainalle hyvä tulos kokouksesta.