language: Finnish ENNUSTUS Yksinäytöksinen huvinäytelmä Kirj. KAARLE HALME »Seuranäytelmiä» 173 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922. HENKILÖT: Ruura, Kontusalon emäntä. Aili, palvelustyttö. Josua, renki. Eenokki, naapurin isäntä. Ville Virkki. Puhemies. Ruura on koreilunhaluinen ja keimaileva, mutta muuten pehmeä ja herttainen. Hänen kiivailemisensa ei ole karua eikä terävää, vaan loukatusta arvontunnosta lähtenyttä sydäntymistä. Ikä n. 35 v. Aili on herttainen ja iloinen. Ikä n. 17 v. Josua on leikkisä, mutta hidas. Hän ei ehdi sanomaan sanottavaansa heti, vaan tekee sen pienen ajattelemisen jälkeen pulpahtavassa muodossa, mikä antaa hänen keskustelulleen hauskan, joskin vähän tyhmän tai yksinkertaisen leiman. Ikä n. 40 v. Eenokki on kovin hidas ja mahdollisimman yksinkertainen, pehmeä nahjus. Kävelee polvet vähän koukussa, lyhyin, tissuttavin askelin. Ikä n. 50 v. Virkki on reipas ja kirkas. Ikä n. 25 v. Puhemies on leikillinen ja ystävällinen. Ikä n. 40 vuotta. Kontusalon pirtti. Kesäinen päivä. _Josua_ (istuu pöydän ääressä, lattian puolella, syömässä). Älä nyt niitä ruokia kulettele ihan kesken syöntiä! _Aili_ (ottaa astioita -pöydältä). Ei suinkaan se Josua uudestaan ala silakoista ja perunoista. Johan se puuro näkyy olevan matkalla. — (Vie astioita keittiöön.) _Josua_ (kääntyy Ailin jälkeen, suu täynnä). Se häiritsee minun ruokarauhaani. (Tuo ttuommonen — kiirehtiminen ). (Jatkaa rauhassa syöntiään.) _Aili_ (palaa keittiöstä). Minä olen jo syönyt — ja sen jälkeen tehnyt jos mitä — _Josua_ (rauhallisesti). Moni oli jo syönyt, — ennenkuin minä olin alkanutkaan. _Aili_ (naureskellen), Mutta me aloimme yhtaikaa. _Josua_ (keskeyttää hetkeksi). Minä lepään myöskin välillä — ja juttelen. _Aili_. Juttele sitten päästyäsi! Nyt olisi kiire. _Josua_ (jatkaa syöntiään). No, mikä kiire nyt sitten —? _Aili_ (istuutuu uunipenkille). Tulee vieraita — sulhasia — _Josua_. Sullahan vasta hoppu on — niitten sulhasiesi kanssa! _Aili_ (naureskellen). Kyllähän niitä minullekin voisi tulla — mutta ei tule vaan — (Katsoo veitikkamaisesti Josuata.) Kun nuo renkimiehetkin vaan tähtäilevät emäntäihmisiä! Yli olan vaan — ja sivu silmäkulmien — piikatyttöjä katsellaan. _Josua_. Missäs se Ruura on? _Aili_ (nauraa). Noin juuri! (Matkii tunteellisesti.) Missäs se Ruura on? _Josua_ (kääntyy Ailiin päin). Ole vaiti! En minä noin mankunut! (Syö taas.) Minä kysyin vain — missä se emäntä on? _Aili_ (laittelee palmikkoaan). Emäntä on luhdissa — laittelee itseään sulhasille. (Naureskellen.) Tänään niitä tulee — pidä vaan varasi! Katso, ettet putoa kelkasta! _Josua_ (vilkkaasti). Jos putoan, niin sitten otan sinut. _Aili_ (nousee, ylpeän keimailevasti). Arvotonkin marja voi olla joskus liian korkealla. _Ruura_ (tulee ulkoa, vaatteita käsivarrella). No, eipä minun päiviäni! Vieläkö tuo Josua nyt syö? Syö nyt nopeasti! _Josua_. Aina minä syön hyvin nopeasti — mutta se kestää sentään — _Aili_. Josua syö nopeasti ja kauvan — tekee työtä hitaasti ja vähän aikaa — _Josua_ (ahtaa suuhunsa minkä ehtii). Odotas — jahka minä kerkiän — _Ruura_. Pane sinä, Aili, sitten tämä valkoinen pöytäliina pöydälle. Minä menen pukua vaihtamaan. (Menee kamariinsa.) _Josua_ (kääntyy ympäri, lusikka kädessä). Mihinkäs sillä emännällä nyt sellainen hoppu on? _Aili_ (ottaa nopeasti puuron ja lautaset pöydällä). Sanoinhan, että sulhasia tulee! _Josua_ (katsellen emännän jälkeen). Ettäkö niitä oikein todella tulisi! (Halveksien.) Naapurin Eenokki kai taas! Kukapa muukaan! _Aili_ (lähtee kantamuksineen keittiöön). Tällä kertaa on kauvempaa kuin naapurista. Odota siinä vähän aikaa, niin näet! (Menee keittiöön.) _Josua_ (raapii korvallistaan). Olisipa se vallan peijakasta! — Noh! Ei hätäillä tässä sentään! (Kääntyy, hämmästyy, kun näkee tyhjän pöydän.) Häh? (Parkaisee.) Aih! Piikaletukka! (Lyö lusikkaansa pöytään.) Piika! (Katselee keittiöön päin.) Noh. Olkoon sitten! (Heittää lusikan pöydälle.) Sama kai se! _Ruura_ (raottaa kamarin ovea). Mitä sinä remuat siellä? _Josua_ (kääntyy nopeasti oveen päin, huudahtaen ihmetyksestä). No, voi sun saakeli! Ai, ai, sentään! _Ruura_ (kamarissa). Mitä nyt! _Josua_. Noin ilman röijyä emäntä vasta onkin kaunis! Ihan puhdas paita ja — _Ruura_. Mitä sinä höpiset? — (Panee oven kiinni.) _Josua_ (hypähtää ylös). Ei, ei! Ei saa sulkea! (Lähenee ovea.) Kun minulla olisi asiaakin — aivan tärkeätä asiaa — _Ruura_ (kamarissa). Pysy nyt kauniisti siellä ja odota! Minä tulen kohta. _Josua_. Jaa-ha! No kyllä. (Istuutuu uunipenkille ja alkaa laitella piippuaan.) _Aili_ (tulee keittiöstä). Mitä sinä meluat täällä? _Josua_. Minä vain täällä emännän kanssa — keskustelin — ja jatkammekin taas kohta — mene sinä vaan askareillesi — _Aili_ (levittää liinaa pöydälle). Kiirehdi sitten keskusteluasi, sillä aika on täpärällä. _Josua_ (levottomasti). Mitä varten nyt niin täpärällä olisi? _Aili_ (kiusoittelevasti naureskellen). Kaikki asiat ovat kiperiä ja täpäriä ennen ratkeamista. Eikö Josua sitä tiedä! _Josua_ (ärtyisesti). Kyllähän minä tiedän yhtä ja toista. Mutta minä en tiedä mitä sinä nyt oikeastaan meinaat? _Aili_ (katselee, ympärilleen, onko kaikki jo kunnossa). Jokaisella on omat meininkinsä. _Josua_ (lähestyy Ailia — puoliääneen). Kuule, Aili! Jos minä pääsen isännäksi, niin saat meillä ikuisen piianpaikan — _Aili_ (hauskasti). Taivas varjelkoon minua ikuisesta piikuudesta! _Josua_. Älä nyt siinä kieräile! Sano oikein totta — tuleeko tänne tänään kosijoita? _Aili_. Tulee. _Josua_ (välinpitämättömästi). Naapurin Eenokki — niin! Hänhän käy joka päivä! Mutta muita kaukaisia? _Aili_ (kiusoitellen). Kysy emännältä — jos sinulla on aikaa! — Vieras hevonen näkyy ajavan kylän ahdetta — salmelta päin — (Menee naureskellen keittiöön.) _Josua_ (säikähdyksissä). Vieras hevonen! (Rientää peräovelle, nyrkki ojossa.) Senkin — vieras hevonen! _Eenokki_ (tulee sisään). No, no! So, so! — Mitä sinä haukut ihmisiä! _Josua_ (hämillään). Kas! Naapurin isäntäkö? Enhän minä hauku. Enhän tietänytkään, että Eenokki oli oven takana. _Eenokki_. No, no! Miksi sitten niin kulkea käsi ojossa! Noin ikään — _Josua_ (ärtyisenä). Saa kai pirtistään lähteä kotiväki! Miksi moniaat aina seisovat kynnyksellä tulossa? _Eenokki_. No, no! So, so! Älä riitele! Minä tulen tänne ensi kerran tällä viikolla. Ja tämä on suostuttua — noin ikään — emännän ja minun välillä. _Josua_. Mikä on suostuttua? _Eenokki_. No, no! So, so! Ei kaikkia sanota. Missä emäntä on? _Josua_. Koska ei sanota, niin ei sanota sitten. _Eenokki_. No, no! Tiedäthän, että aion naida Ruuran — ja tällä viikolla minun piti saada vastaus — noin ikään — _Josua_. Eihän viikko vielä lopussa ole. Joku muukin vielä ehtii saada vastauksen. _Eenokki_. No, no! So, so! Älä viisastele! — Jos autat minua — noin ikään — olet kuin puhemies — niin saat ikäsi olla kuin talon poikana — noin ikään — saat ikuisen paikan talossa — _Josua_. Mutta minua ei haluta -— minua ei miellytä ikuinen poikuus — _Eenokki_. No, no! So, so! Sano sitten pian, missä emäntä on — minulla on tulinen — noin ikään — _Josua_. Mikä teillä on tulinen? _Eenokki_. Kiire tietysti — (Tuskallisena.) Sano nyt pian! _Josua_. Miksi teillä on niin kiire? _Eenokki_ (hapuillen toivottomalla katseella ympärilleen). Voi, voi! Ja se vieras hevonen siellä — noin ikään — yhä lähestyy — _Josua_ (pelästyy). Tosiaankin! Se vieras hevonen! Se vaan tulee yhä lähemmäs! _Eenokki_. Mistä sinä tiedät? Äsken jo huusit ovella — noin ikään — _Josua_ (katsoo toivottomana emännän ovea, raapii korvallistaan). Pentele! Miten se hätä nyt lähenee! _Eenokki_. Niin tekee. Kai se jo on aliriihten ahteessa. — Sano nyt pian! _Josua_ (keksii, viekkaasti). Saanko pehkuvarppeella mökin paikan, jos —? _Eenokki_ (hätäisenä). Saat, saat — noin ikään — (itsekseen) — paratiisin pehkussa — _Josua_ (hiljaa). Emäntä on luhdissa pukua muuttamassa. Ellei laske sisään, niin odottakaa rappusilla! _Eenokki_. No, no! So, so! — Osaahan tuon — noin ikään— (Menee kiireesti ulos.) _Aili_ (tulee touhulla keittiöstä). Se vieras hevonen tulee jo riihiahteella — pitää sanoa emännälle — _Josua_ (kiepahduttaa Ailin käsivarresta ympäri). Riennä sitten luhtiin. Hän on siellä! _Aili_ (nauraen). Älä koske toisen omaan! _Josua_ (vilkkaasti). No, en! Mutta riennä joutuin — tai emäntä suuttuu! _Aili_. Mene sinä! Minulla ei ole aikaa. _Josua_. Kyllä, kyllä! Minä juoksen. (On menevinään ulos.) _Aili_ (nauraa). Kankea olet karhuksikin! (Menee keittiöön.) _Josua_ (kääntyy ovella). Voi, voi, sitä emäntää! (Kurkistaa ovesta.) Ja voi, voi, sitä vierasta hevosta! — Kaikki on kiperällä ja täpärällä, ennen ratkeamista — sanoi Aili. _Ruura_ (tulee huoneestaan, puettuna toiseen pukuun). Kenen kanssa sinä olet täällä koko ajan jutellut? (Menee peräpenkille, asettaa pöydälle pienen peilin ja järjestelee tukkaansa.) _Josua_. Aili se vaan täällä lörpötteli — (Istuutuu Ruuraa vastapäätä.) Onpa oikein iloa silmälle ja suloa mielelle — kun katselee — _Ruura_. Se kyllä sopii — että Josua on iskenyt silmänsä tuohon Ailiin — _Josua_. Ailiinko minä? En minä häntä enää muistanutkaan. Kauniimmalla näyllä minä silmiäni ruokin. _Ruura_ (kiemaillen). Soo? No, millä sitten? _Josua_. Voi, voi! Jos emäntä tietäisi — _Ruura_. Mitä sitten — _Josua_. — kuinka minä tykkään! _Ruura_ (itserakkaasti). Tämä rusetti ehkä sopii tähän ohimon kupeelle? _Josua_. No, juuri tuollaisen minä näin viime viikolla — elävissäkuvissa — _Ruura_. Oliko se nättiä? _Josua_. Oli se! Se oli kuin meidän emäntä ilmielävänä. _Ruura_ (kiemaillen). Mitä se Josua nyt minua niin imartelee? _Josua_ (katsoo ulko-ovea, sitten kiireisesti). Johan minä sen sanoin — ja olen jo ennenkin huomautellut — että minä tykkään niin taitamattomasti. Eihän emäntä siitä pahastu? _Ruura_ (hämmästyvinään). Minustako Josua —? _Josua_ (rohkeammin). Eihän kukaan muu ole emännän veroinen. Ja kyllähän se on vähän korkealle kurkoitettua — mutta — rakkaus on kuuro ja sokea — se on minuun iskenyt kuin pahin pakana — _Ruura_ (nousee). Mitä se Josua oikein —? _Josua_ (nousee). Oikein totta ja vakavaa minä meinaan — _Ruura_ (mielistellen). No, ei se mitään tee — jos ei siitä muut tiedä. Mutta Josua varoo vaan meidän uutta isäntää! _Josua_ (hämillään). Mitä isäntää? Eihän sellaista ole! _Ruura_ (ylvästellen). Ei ole! Mutta on tulossa — Ville Virkki on tulossa — _Josua_ (hätiköiden). Ottakaa minut! Ajakaa se toinen pellolle! Ottakaa minut isännäksi! _Ruura_ (ihmetellen). Josuako Kontusalon isännäksi? _Josua_. No, kukaan ei sovi niin hyvin! Minä olen jo vakiintuneessa iässä — mitä emäntä sellaisella nulikalla tekee — kuin Virkki on — ja ymmärtäähän emäntä vanhana leski-ihmisenä — _Ruura_ (suuttuen). Kuka meistä on vanhempi — sano? Häh? _Josua_. Minä tietysti — niinkuin pitääkin. Ja minä jo entisen isännän aikana tykkäsin emännästä. Ottakaa minut —! _Ruura_ (ylpeästi). Kyllä silloin on miehistä puute, jos minä sinut otan — tiedä se! Silloin on täydellinen kuun pimennys. (Menee oveansa kohti, kääntyy.) Ja minä sanon vielä että —. (Huomaa tiinun ovipielessä.) No, siinäkö se on tuo tiinu vielä? Minähän käskin viemään sen ulos. _Josua_. Se ei mahtunut ovesta. _Ruura_ (nauraa pilkallisesti). Siinä on mies! Tekee niin suuria astioita, etteivät ne mahdu ovista. (Vihaisena.) Mutta sen tekijä voi mahtua vaikka heti — etsimään muualta — vanhoja leskiä itselleen. (Menee kiivaasti huoneeseensa.) _Josua_ (seisoo ymmällä raapien korvallistaan, kääntyy hitaasti perällepäin, pysähtyy katselemaan tiinua, potkaisee sitä jalallaan). Tuosta tiinustakohan se nyt niin pahasti suuttui? _Eenokki_ (tulee ulkoa). Tyhjähän se luhti oli. Aivan tyhjä. _Josua_ (menee istumaan uunipenkille ja alkaa askarrella piippunsa kanssa). Oli ehkä käynyt varkaita! _Eenokki_. No, no! So, so! Emäntää minä tarkoitan — noin ikään — _Josua_. Minä en ole häntä nähnyt koko päivänä. _Eenokki_. Sitten istun minä tänne — (menee pöytäpenkille) — noin ikään — odottelemaan. _Josua_. Eenokki vaan yhä kulkee noissa naiskenteluhommissa — niinkö? (Härnäten.) Tuollainen vanha leskimies! _Eenokki_ (hyväntuulisesti). No, no! So, so! Ei niinkään vanha! Tarpeeksi vain — ei liiaksi — _Aili_ (tulee keittiöstä). No, nyt vieras hevonen ajoi pihaan! _Josua_ (hypähtää ylös). Älä huuda! (Ottaa Ailia käsivarresta ja työntää ulos.) Tuo hevonen sisään ja vie vieraat talliin — senkin — pahan ilman harakka — (Sulkee oven Ailin jälkeen.) _Ruura_ (tulee huoneestaan). No, mikä hätänä? _Eenokki_ (nousee nopeasti). Siellähän se emäntä — päivää — _Ruura_. Päivää, päivää! _Josua_. Eenokki olisi naimaan menossa, mutta ei saa morsianta. Sanoo jo olevansa niin vanha, ettei kukaan huoli. _Eenokki_. No, no! So, soi — Tahtoisin emäntää vähän — noin ikään heti paikalla. — _Josua_. Heti paikalla kauppa lukkoon — tai muutoin se on myöhäistä! _Ruura_. Ole sinä vaiti! — Isäntä tulee tänne kamariin! _Eenokki_. No, no! Lennossa — (lähtee mahdollisimman nopeilla askelilla kamariin) — noin ikään — _Josua_ (sydän kurkussa harmista ja mielipahasta). Noin ikään — vaan — noin ikään! Tässähän ihan nokan edestä viedään etu ja elämä! (Kävelee suuttuneena, ei tiedä mitä tekisi, nostaa housujaan oikein vihan väestä.) Huh! Hih! (Kävelee taas ja huomaa tiinun.) Ja tuo tiinu! Siinä koko syy! No, no! So, so! (Menee tiinun luo ja alkaa sitä, potkia.) Noin ikään — noin ikään —. _Puhemies_ (tulee ulkoa). Päivää taloon! _Josua_ (selkä oveen päin, ei huomaa tulijaa, potkii). Noin ikään — ja näin ikään — _Puhemies_ (panee kätensä tanakasti Josuan olkapäälle). Noh! Mitä mies meinaa? _Josua_ (hätkähtää, säikäyksestä). Häh?! (Kääntyy arkaillen ja häveten katsomaan puhemiestä, naurettavan hölmistyneenä.) Häh? _Puhemies_ (hymyillen). Minä vain tahdoin sanoa päivää! _Josua_ (ei pääse vielä irti harmistaan). Jaah! Sanokaa te vaan! (Menee istumaan uunipenkille ja alkaa hommailla piippunsa kanssa.) _Puhemies_ (tulee hitaasti pöytää kohti, naureskellen). Mutta te ette sano mitään! _Josua_ (piippu hampaissa). Eh! _Puhemies_ (katsellen ympärilleen). Pahat merkit! Pahat merkit! _Josua_ (katselee syrjästä puhemiestä). Mitkä merkit? Kukas vieras on? _Puhemies_ (leikillisesti). Osaakos talonväki käskeä istumaan? _Josua_ (alkaa voittaa mielentilansa). Olisihan siinä pankkoa — _Puhemies_ Kiitos! (Istuutuu.) Onko emäntä kotona? _Josua_. Onhan hän — (katsoo syrjästä) — mutta sillä on sulhasia tuolla kamarissa. _Puhemies_ Sulhanen kamarissa? (Purskahtaa nauramaan.) Soo? _Josua_ (vähän katkeralla sävyllä). Ja toinen istuu tässä. _Puhemies_ (nauraa yhä makeammin). Erinomainen juttu! Ja kolmas on tuolla — (viittaa ulos) — esikartanossa — piikaa naurattelemassa. Tästähän tulee ihmisten ihme — maakunnan mainittava — _Josua_. Entä te? Neljäskö? _Puhemies_ Enkä. Minä olen tuon kolmannen puhemies. _Josua_ (jurosti). Kylläpä tässä puhumista tarvitaankin. _Puhemies_ (mietiskellen). Hm! Hm! En luule että se auttaa. Pahat merkit! _Josua_ (uteliaasti). Mitkä merkit? _Puhemies_ Nehän olen jo sanonut. _Josua_ (mielistellen). Eihän houkka niin vähällä hoksaa — outoja asioita. Olisipa lysti tietää vastaisen varalta — jos sattuisi tarvitsemaan taipaleella. _Puhemies_ (on laitellut piippuaan, etsien tikkuja taskuistaan — löytätämättä). Annatkos tulta, niin sanon? _Josua_ (vikkelänä). Annanpa tietenkin. (Sytyttää puhemiehen piipun.) _Puhemies_. Ensimmäinen paha merkki oli se, että kosiomies jo kartanolla kietoutui toiseen naiseen. _Josua_ (ihmetellen). No, miten se heti siihen Ailiin? _Puhemies_ (hymyillen). Ailihan on kotoisin sieltä meidän kylästä, isoltakirkolta. _Josua_. Mikäs ihme se sitten! _Puhemies_, Ei se asiaa muuta. — Toinen paha merkki olit sinä. _Josua_. Häh? _Puhemies_. Otit vastaan puhemiehen — sopimattomalla, epäystävällisellä tavalla. _Josua_ (häveten). Minä olin vain pahalla tuulella — ei pidä välittää! _Puhemies_ (ivallisesti). Kolmas ja pahin kaikista merkeistä oli se — että morsiamella on — toisia sulhasia. _Josua_ (miettien). Jaa — se onkin vissiin pahin, se! _Puhemies_ (ystävällisesti kehoittaen). Sanopas nyt sinä vuorostasi, miksi sinä olit pahalla tuulella? _Josua_ (murahtaen). Tuon tähden tietysti — (osoittaa kamaria) — ja tuon — (osoittaa ulos) — ja itseni tähden — tai oikeammin tuon tiinun tähden. _Puhemies_ (iloisesti). Niin — sinähän potkit tiinua! Mitä pahaa se oli tehnyt? (Menee katselemaan tiinua.) Sehän on hyvin tehty. Aivan kunnollisesti. Se on lähtenyt oikean miehen kädestä — kyllä sen näkee. _Josua_ (tyytyväisenä). Se on minun tekemäni. _Puhemies_. Kehtaa omistaa! Kiitoksen arvoinen! _Josua_ (alakuloisesti). — Siitä kuitenkin emäntä suuttui minuun. _Puhemies_ (istuutuu entiselle paikalleen). No? Minkätähden? _Josua_ (venytellen ja häveliäästi). No — kun — se tuli — kun en hoksannut ottaa mittoja — niin se tuli vahingossa niin suuri, ettei mahdu ovesta ulos. _Puhemies_ (sivellen poskeaan, katsellen ovea ja tiinua). Niin näkyy! Näkeehän sen — ettei mahdu. — Siinä tempussahan vasta onni on ilmennyt. _Josua_. Onni? _Puhemies_. Se ennustaa epäämätöntä onnea. _Josua_ (uteliaasti). Ennustaa? Kenelle? Talolleko? _Puhemies_. Ei — vaan tekijälle. _Josua_ (innostuen). Mikä se on? Mitä se ennustaa? Sanokaa? _Puhemies_ (hymyillen viekkaasti). Etkö tiedä, ettei ennustuksia sanota ilmaiseksi? _Josua_ (toimessaan). En minä tiedä — mutta kyllä minä maksan. (Keksii, vetää sitten äkkiä tupakka-kukkaron taskustaan.) Tupakkakukkaroni annan. Se on ihan uusi — ja täynnä kartuusia — ja tulitikkulaatikkokin on sisällä! Riittääkö? (Tarjoa kukkaroaan.) _Puhemies_ (nyökäyttää päätään, naureskellen). Hyvästä sydämestä annettu maksu riittää aina. (Ottaa kukkaron.) _Josua_ (jännittyneesti). No? _Puhemies_. Jos joku tahtomattaan tekee niin suuren astian tai esineen, ettei se mahdu pirtistä pihalle, niin ei sen tekijän koskaan tarvitse sitä asumusta jättää. _Josua_. Niinkö? Onko se ihan totta? _Puhemies_ (pistää kukkaron taskuunsa). Sellainen on ennustus. _Josua_ (katselee kaihomielin kukkaronsa katoamista). Muitten suhteen se voi olla totta — mutta — (istuutuu raskaasti) — mutta ei se minuun sovi. _Puhemies_. Miksi ei? _Josua_ (surullisena). Emäntä ei huoli minusta — enkä minä jää rengiksi uudelle isännälle. — Tiinu voi jäädä, mutta minä saan laputtaa. _Aili_ (ja Ville tulevat ulkoa). Päästä nyt irti! Minun täytyy sanoa emännälle. _Ville_ (pitää Ailia kädestä, iloisesti). Tämähän vasta on vuoden kuluessa muuttunut — tämä Aili! Kiitoksia, puhemies, että tähän taloon toitte. Täältähän se löydettiin se Virkkilän emäntä! _Aili_ (ujostellen). Päästä nyt, Ville! (Kiusoitellen.) Minun täytyy ilmoittaa emännälle, että on tullut sulhasia. _Puhemies_. Suotta ilmoitella. Kyllä emäntä sen tietää. Osa sulhasista on jo tuolla kamarissa. _Josua_. Niin — kolmas osa. _Aili_ (tempaisee itsensä irti). Ja kaksi osaa on tässä pirtissä. _Ville_ (puhemiehelle). Ovatko asiat niin — onnellisesti? _Puhemies_. Ovat. Täällä on tungos. (Osoittaa Josuaa.) Ja tuo on ennen meitä. _Ville_. Laputetaan sitten käpälämäkeen heti. Ailin minä panen kärryille ja — _Aili_ (hauskasti). Oho! Minä olen talon laillinen piika — ei minua niin liikutella. _Josua_ (innostuen). Etpäs ole. Se oli Miina, joka karkasi. Sinä olet vaan tilapäisesti. — Sulhanen on hyvä vaan ja nappaa tytön kärryihinsä. (Hommassa.) Lähtekää vaan heti. Kyllä minä sitten asian selvitän. _Ville_ (riemussa). Mainiota! Oletko sinä, Aili, heti valmis? _Aili_ (ymmällä). En tiedä. Kyllähän olisi lysti tulla äitiä katsomaan. _Ville_. No, selvä! Heti siis! _Puhemies_ (vakavasti). Emmehän voi lähteä kuin karkulaiset. Täytyyhän meidän toki — jotenkin selittää. _Ville_ (päättävästi). No, sama se! — Kuule, Aili! Pane sinä sillaikaa hynttyysi kokoon —! _Josua_. Kyllä minä kannan kärryille. _Ville_. Nopeasti, Aili! Ala laputtaa! (Työntää miedosti Ailia keittiöön päin.) _Aili_ (naurahtaen). Sinähän vasta merkillinen emännän sulhanen olet — joka piikoja hätyyttelet! _Ville_ (työntää vaan yhä). Lennä, lennä, leppäkerttu, ison kirkon juureen! (Työntää Ailin keittiöön.) _Josua_ (äkäisesti muristen, katsellen emännän ovea). Nehän siellä jo kohta pitävät sekä kihlajaiset että häät! _Ville_. Millainen mies siellä on sulhaspoikana? _Josua_. No, sellainen vanha kekkuli — tantereen tassuttaja — _Ville_. Älä moiti kilpakosijaa — vähässä hän voittaisi sinut! _Josua_ (mutisee). Mokomakin — tilsa-Eenokki! _Puhemies_ (hymyillen). Vai Eenokki! Tuttava mies. _Ville_. Minä en tunne, eikä tarvitsekaan. (Puhemiehelle.) Toimitaanpas nyt! Pannaan kiire kelkkaan ja hätä hännän taakse! _Puhemies_. No, mitäs muuta kuin — hyvää päivää ja hyvästi! (Menee emännän kamarin ovelle.) _Eenokki_ (tulee samassa vastaan). No no! So so! Noin ikään — _Ville_. Niin ikään ja näin ikään! Nyt on meidän vuoromme. (Menee reippaasti Eenokin ohi ja työntää puhemiehen edellään kamariin.) _Eenokki_. No, no! So, so! Mitä väkeä tuo oli! Luulin tunteneeni tuon — isonkirkon puhemiehen. Mutta se toinen —? _Josua_. Se oli Virkkilän Ville. _Eenokki_ (menee mietteissään pöytäpenkille istumaan). Virkkilän Ville! Mitäs pahaa minä siitä olen kuullutkaan? _Josua_. Ei pidä puhua pahaa kilpakosijasta — vähässä hän voittaisi Eenokin! _Eenokki_. No, no! So, so! Ei minua niin voiteta. _Josua_ (hätkähtäen). Eikö? Joko tuli sitovat kaupat? _Eenokki_ (kartellen). Tuli ne — noin ikään — alustavasti. (Levottomasti.) Mahtaako tuo tulokas ne nyt pahasti sotkea! _Josua_ (toivoo saavansa Eenokin tiehensä). Kyllä se ne vaan niin sotkee, että selvä peli siitä syntyy. _Eenokki_. Voi, voi! Jos hän olisi tietänyt, että minä tässä olen vanhemmilla oikeuksilla — _Josua_. Ei hän siitä välitä. Eihän hän välittänyt siitäkään, että minäkin olen kosinut emäntää — ja tässä jo asunut saman katon alla kymmenen vuotta — ja että minä jo entisen isännän eläessä — _Eenokki_. Oletko sinäkin? _Josua_ (katsellen syrjään). Meillähän on jo varmat kaupat — _Eenokki_. Älä nyt! _Josua_. On ne vaan — sellaiset. Mutta ei tuo mies välitä mistään. Tiesi kyllä, mutta ei välittänyt. _Eenokki_. Onpas se koko peto! _Josua_ (yhä toivorikkaammin). On se vaan semmoinen peto, että kyllä se vie — jos on viedäkseen. — Paras on Eenokille vaan jättää asia sikseen ja lähteä kotia. _Eenokki_. No, no! So, so! — Kun vain muistaisin — mitä pahaa hänestä puhutaan. Mutta minä en kuolemaksenikaan muista. _Josua_. Kyllähän hänestä voidaan puhua mitä vaan. _Eenokki_. Se onkin ihan kauheaa — mutta kun minä en sitä muista. (Nostaa äkkiä sormensa.) No, no! So, so! Nyt minä taidan jo — noin ikään — muistella. Eikös vaan häh olekin se kuuluisa isonkirkon — noin ikään — (muistelee). _Josua_. Juuri vissiin! se se on! _Eenokki_. Noin ikään — se suuri sosialisti — _Josua_. Juuri sama — ihan sama mies! _Eenokki_. Eihän sellaisen kanssa voi olla missään yhteisissä — noin ikään — naisasioissakaan — _Josua_. Niin — ei voi! Ja voittaa hän kuitenkin aina. _Eenokki_. No, no! So, so! Jos minä vaan olisin tämän tietänyt — noin ikään — _Josua_. Varma häviö tässä nyt tulee — _Eenokki_ (ärtyisesti). Älä nyt sotke minun ajatukseni juoksua! — Vaikka ei tulisikaan häviötä, niin ei vaan passaisi olla semmoisen kanssa —- noin ikään — _Josua_. Eikö passaisi? _Eenokki_ (raappii korvallistaan). Eihän se — noin ikään — _Josua_ (saa äkkinäisen ajatuksen, kirkastuu). No, en minäkään sitten olisi tähän veiviin joutunut — jos tämän olisin tietänyt — (raappii niskatukkaansa). Voi, voi! Tässähän menee kunnia ja maine — tällaisessa pelissä! Vai on se julmuri oikea sosialisti! _Eenokki_. No, no! So, so! Ei se ole oikea. Väärä se on! Siinäpä se! Ne ovat kaikki vääriä — noin ikään — niinkuin väärät markan rahat. — Jos nyt esimerkiksi — minä olen oikea markan raha — niin tuo Virkkilä on väärä markka — _Josua_ (kauhistuvinaan). Tässähän voi vielä joutua väärän rahan tekijäksi! — Parasta olisi, että me heti lähtisimme lipettiin! Eikö niin? _Eenokki_ (kuuntelee). No, no! So, so! Nyt ne tulevat! Eihän tästä ehdi! Ei olla niitä miehiäkään — noin ikään — tuosta sosialistista — _Puhemies_ (tulee Villen kanssa emännän huoneesta, puhuen taakseen kamariin). No, hyvästi vaan — ja hyvää voimista! _Ville_ (puhemiehelle). Laittakaa te hevonen kuntoon! Minä kiirehdin Ailia! (Menee keittiöön.) _Eenokki_ (puhemiehelle, nousten). Terveeksi! Terveeksi! — No mitä isollekirkolle kuuluu? _Puhemies_ (tervehtii). Ei entistä enempää! _Eenokki_. No, naimiskaupat syntyi — noin ikään? _Puhemies_ (naureskellen). Eihän toki! Ei syntynyt! _Eenokki_. Mutta sitä vartenhan tulitte? _Puhemies_ No, kerrankos sitä ihminen erehtyy! _Eenokki_ (uteliaana). No, no! So, so! Erehdyinkö? Millä tavoin — noin ikään — _Puhemies_ (nauraen). Sitä emme sano. Tutkikaa nyt itse — ja jakakaa keskenänne! Minun täytyy mennä hevostani hoitamaan. (Menee ulos.) _Eenokki_ (istuutuu). Ei huolinut — vaan lähtee — _Josua_. Nyt se vieras hevonen lähtee — niin se nyt tekee — _Ruura_ (tulee kamarista kiihtyneenä ja itku kurkussa). Joko ne suurelliset nyt menivät? Lupasivat vielä Ailinkin viedä mennessään! Hävyttömät! Menen katsomaan. Eenokin ja minun asia jäi kesken. Odottakaa! Tulen heti (Menee keittiöön.) _Josua_ (siirtelee itseään levottomana, kurkistellen Eenokkia, ei tiedä, mitä sanoisi tai tekisi). Eivät huolineet — jättivät sille palkalle. _Eenokki_ (raapii korvallistaan). Niin jättivät. Sosialisti ei huolinut. _Josua_ (vaanii viekkaasti Eenokkia). Sanoi, että erehtyivät. Vika oli. Ei kelvannut sosialisteille. _Eenokki_. Kyllä oli sitten jokin vika — noin ikään — _Josua_. Oli siinä vaan semmoinen, että siihen minäkin töksähtää taisin (Vaanien.) Mutta Eenokkihan ei välitä —? _Eenokki_. No, no! So, so! Kun ei muut, niin miksi minäkään noin ikään — _Josua_ (keksii ilahduttavan ajatuksen, mutta hillitsee itsensä). Kyllä se on nyt sillä tavalla, että Eenokki saa pitää. Minä en huoli sellaisesta, jonka tuollainen väärä sosialisti jättää — ja hän oli isoltakirkolta — kai hänellä oli omat syynsä — kyllä ne siellä tuntevat asiat. Eenokki saa pitää! _Eenokki_. No, no! So, so! Enhän minä ole mikään — noin ikään — _Josua_ (nousee). Kyllä vaan Eenokki saa meidän emännän kaikilta muilta — ihan rauhassa — _Eenokki_. No, no! So, so! Kai sinä sentään — _Josua_. Minäkö? Oho! Kun ei kerran kelvannut edes — väärälle markan rahalle — oho! Vai minä sitten! Eenokille sopii — _Eenokki_ (ärtyen). Älä sinä kauppaile! Luuletko, että olen sinua huonompi? _Josua_. Se on Eenokin asia — mikä on — mutta minä en vaan huonompani hylkimästä välitä! Ja nyt minä lähden — _Ruura_ (tulee itkien keittiöstä). Sellainen häväistys! Emännän jättää ja piian ottaa — (menee istumaan peräpenkin alipäähän.) Miksi tulivatkin narrailemaan — tulivat saadakseen hylkiä ja häväistä — _Josua_ (ivaten ja hiljaa Eenokille). Siinä on! Onnea vaan — hyvästi! (Menee takaperin ovelle, pitääkseen toisia silmällä, avaa oven, ja panee kiinni, hiipii sitten hiljaa tiinuun.) _Eenokki_ (katsoo taakseen). Noin ikään — _Ruura_ (pyyhkii silmiään). Kyllä se Eenokki nyt voitti tarkoituksensa — _Eenokki_. No, no! So, so! _Ruura_. Niin kyllä. Me emme äsken ehtineet päästä päätökseen — _Eenokki_. Minä — noin ikään — tulinkin vasta päätökseen täällä pirtissä — _Ruura_. No, se on hyvä! Pannaan sitten kuulutukseen vaikka heti, että pääsee tästä loukkauksesta — _Eenokki_. No, no! So, so! Minä olen ajatellut — noin ikään — että — jos vielä ajattelisimme — _Ruura_ (polkee jalkaa). Voi tuhannen! Kuinka minua suututtaa! Mokoma nulikka! Kehtaakin! _Eenokki_. Jos minä nyt menisin kotia ja vähän — noin ikään (nousee). — ajattelisin — _Ruura_. Ei minnekään! Nyt juodaan kihlajaiskahvit heti — uhallakin — heti — _Eenokki_ (peräytyy hitaasti). Noin ikään — minä ajattelin — että vielä ajateltaisiin — ja kotiakin on kiire. _Ruura_ (kääntyy Eenokkiin). Mitä? _Eenokki_. Eihän ole syytä hätäillä. Jos joskus passaa, niin poikkean katsomaan — niittytiekin tuosta kulkee — noin ikään — ja naapuruksia ollaan — _Ruura_ (hypähtää ylös). Mitä? _Eenokki_. Hyvästi vaan nyt — tällä kerralla — täällä on vieraitakin — noin ikään — (yskii ja hiipii ulos, lyö oven kiinni lujasti, mutta jää kurkistelemaan oven taakse). _Ruura_. Oi voi, minua — onnetonta naista! Auttakaa! Ei minua yksinäistä leski-parkaa kukaan turvaa. (Menee istumaan uunipenkille.) _Josua_ (hyppää tiinusta, menee istumaan emännän viereen). Minä turvaan — minä — _Ruura_ (heittäytyy Josuan kaulaan). Josua! Josua! Sinä olet ainoa mies! Sinä olet turva hädässä — _Josua_. Minä olen kuin kallio — _Ruura_. Mutta nai minut heti — aivan heti! _Josua_. Heti kun vain tulee ensimmäinen kuunpimennys! _Aili_ (tulee Villen kanssa keittiöstä). Siunatkoon! _Puhemies_ (tulee ulkoa ja työntää Eenokin sisään). Mikäs urkkija täällä on? _Eenokki_. Se on väärä — väärä — _Josua_. Eenokki on se väärä markan raha — juuri vissiin! Ja minä olen oikea. (Syleilee Ruuraa.) _Puhemies_. Kas, kas! Mitä nuo tekevät? _Josua_. Me menemme naimisiin — heti kun tulee kuunpimennys — _Ruura_. Eipäs — vaan kirkkaalla päivällä ja kaikkien nähden. (Aili ja Ville onnittelevat ja tulevat onnitelluiksi.) _Puhemies_ (taputtaa Josuata olalle). Näetkös — että ennustin oikein! Ja koska ennustus nyt on täyttynyt, niin — tuossa kukkarosi! — (tarjoaa Josualle tupakkakukkaroa) — tulitikut riittävät palkakseni — _Josua_. Enkä huoli! Kauppa kuin kauppa! Kiitos vain ennustuksesta! _Ruura_. Mikä ennustus se oli? _Josua_. Hän ennusti vain tätä — (suutelee Ruuraa) — kuunpimennystä. Väliverho.
Project Gutenberg
Ennustus : $b Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Halme, Kaarle