»Ei» on parempi kuin »kyllä» : $b 1-näytöksinen laulunäytelmä

language: Finnish




»EI» ON PAREMPI KUIN »KYLLÄ»

1-näytöksinen laulunäytelmä


Kirj.

J. L. HEIBERG


Suomennos





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.




HENKILÖT:

GAMSTRUP, kamreeri.
SOFIA, hänen veljentyttärensä.
HALME, kandidaatti.
LIIMA, urkuri.

Tapahtumapaikka Helsingissä kamreerin kodissa. Sali; ulko-ovi
takaseinällä; oikealla ovi, joka vie Halmen huoneeseen. Kolmas ovi vie
toiseen perähuoneeseen. Ikkuna. Tuolin päällä riippuu miesten aamunuttu.

HALME (tulee huoneestaan ja katselee ympärilleen). Ei täällä ole
ketään, saan siis odottaa. Tai jos koputan ja menen toiselle puolelle.
Kunpa vain tietäisin, onko kamreeri mennyt ulos jo näin aikaisin.
Tuskinpa, eihän kello ole vielä kymmentäkään. Tuossa riippuu hänen
aamunuttunsa, hän on siis ainakin pukeutunut. Mutta jos hän olisi
mennyt ulos, olisi neiti Sofia varmaankin täällä. Niin, minä nyt sanon
tässä näin, niinkuin olisin asiastani hyvinkin varma. Toivon, ettei
taivas rankaise minua tästä ylpeydestäni niin, että hän jää tulematta
tänään. No, mitähän vain lopultakin tästä tullee, mutta tänään minä
aion puhua hänen kanssansa. Ellei hän tule tänne, menen minä hänen
luokseen ja sanon: "Hyvää huomenta, neiti, saanko puhella herra
kamreerin kanssa? — Hän ei ole kotona. — Vai niin, sepä ikävää. Sitten
minun täytyy vaivata Teitä. — Kuinka voisin auttaa Teitä? — Saanko
pyytää Teitä antamaan nämä rahat kamreerille, (Ottaa taskustaan rahaa)
— se on tämän kuukauden vuokra!" — Jumala tietää, että tämä on minun
viimeinen rahani, mutta sitä en sano neidille. Hyvä on että minulla on
nämä rahat, sillä tänään on juuri kesäkuun ensimmäinen päivä, ja juuri
kuukauden olen asunut täällä. Mutta ensimmäisenä kuukautena tulee olla
säännöllinen kaikessa, ettei luotto menisi. — Hyvä kalustettu huone
minulla on, ja tässä on sali, jossa voin puhutella neiti Sofiaa, joka
melkein joka päivä saa jotakin tekemistä täällä heti kun hänen setänsä
on mennyt toimistoonsa. Siis kaikki on hyvin ja mielelläni maksankin
viimeiset pennini vuokrasta. Ylihuomenna tulee posti ja toivon, että
isä on tullut liikutetuksi viimeisestä kirjeestäni ja lähettää minulle
rahaa. (Joku koputtaa.) Kukahan peijakas siellä on? Sisään!

LIIMA (tulee huonosti puettuna vanhanaikaiseen frakkiin ja kuluneeseen
hattuun). Saanko kysyä, eikö täällä asu eräs kandidaatti nimeltä — hii,
mitäs näen! Olen ihan oikeassa.

HALME. Kas, minun vanha ystäväni ja ensimmäinen opettajani, herra Liima.

LIIMA. Mutta nykyään vain lukkari Rautavaaran kirkossa.

HALME. Tosiaankin, olenhan minä sen kuullut. Se taitaa olla erinomainen
virka.

LIIMA. No ei nyt niin hirveän erinomainen.

HALME. Mutta eipä huonokaan!

LIIMA. Ei, en sitäkään voi sanoa, mutta siltä väliltä.

HALME. Keskitie onkin paras.

LIIMA. Niin, siinä sinä olet oikeassa. Et sinä suinkaan pane pahaksesi,
vaikka tässä sinuttelenkin.

HALME. Kuinka voisitte luullakaan sellaista! Te, joka olette opettanut
minulle aapista ja katkismusta!

LIIMA. Niin, mutta senjälkeen olet kasvanut minun pituisekseni, ja olen
kuullut, että ymmärrät ja osaat vähän enemmän kuin isämeidän. Taidat
olla lakitieteiden kandidaatti ja arvosanat loistavia!

HALME. Ja nyt toivon pääseväni virkaan.

LIIMA. Mitä sinä viralla teet? Kohta menet naimisiin serkkusi kanssa,
— se rikas leski — mikä hänen nimensä olikaan — se, joka omistaa puoli
miljoonaa.

HALME. Ahaa. Te ajattelette rouva Gröndahlia! Sehän olisi isäni tahto,
mutta siitä ei tule mitään!

LIIMA

Miksi ei?

HALME. Äsh, hän on niin vanha, että voisi olla tätini. On luonnotonta
edes kutsua häntä serkuksi, niin vanha hän oli.

LIIMA. Eihän sinun sitä tarvitsekaan tehdä silloin kun olette
naimisissa. Ei sitten sanota täti eikä serkku, vaan: pikku vaimoni.

HALME. Se on vielä kymmenen kertaa pahempaa. Ei, rakas ystävä! Totta
on: isä tahtoo välttämättä, että minä kosin häntä, ja minun on pakko
totella. Se tapahtuu jo tänä päivänä. Serkkuni tietää tulostani.
Näettehän, että olen jo parhaissa vaatteissani.

LIIMA. Kyllä näen; olet puettu' kuin sulhasmies konsanaan. Herra jesta,
kun sinulla on hyvä frakki päälläsi!

HALME. Mutta minä tiedän, että saan rukkaset. Olen antanut hänen
tuntea, etten halua hänen kanssaan avioliittoon, ja tiedän, että hän
kieltää. Siksi menen rauhassa häntä kosimaan.

LIIMA. Mitä se hyödyttää?

HALME. Olenhan siten täyttänyt isäni tahdon, eikä hän silloin voi enää
olla antamatta minulle rahaa.

LIIMA. Mutta entä ne puoli miljoonaa?

HALME. Viis' niistä!

LIIMA. On kerrassaan suurenmoista, että voit sanoa niin kun on
kysymyksessä sellainen summa.

HALME. Katsokaahan, puolet rahoista tulee minulle varmasti jos elän
kauemmin kuin serkkuni. Serkkuvainajani,' hänen miehensä, testamenttasi
minulle puolet rahoista, siis 250 tuhatta silloin kun hän kuolee. Ja
jos leski menee naimisiin, pitää hänen heti ennakolta maksaa minulle
tämä summa. Mutta sekä kuolema että naimisiin meno tuntuu minusta yhtä
mahdottomalta, ellette Te, rakas Liima, auta minua ja ota leskeä.
Ettekös Te ole vapaa vanhapoika?

LIIMA. Olen kyllä, mutta ei se kuitenkaan käy päinsä.

HALME. Miks' ei! Kuulkaahan, hän on paras vaimo Teille. Hän ei ole ihan
nuori, mutta sitä parempi. Ja lisäksi hän on aika hauskannäköinen. Ja
entäs ne 250 tuhatta, eikös olisi hyvä ottaa nekin mukana.

LIIMA. Mutta se on mahdotonta!

HALME. No, annetaan sen asian sitten olla. — Kertokaa nyt omista
asioistanne. Te olette siis tullut tänne pääkaupunkiin.

LIIMA. Niin, suoraan junalla Rautavaaralta. Tulen suoraan asemalta,
sillä kysyin heti osoitettasi sieltä. Kiireesti tulin tänne, ja
arvaappas, mitä varten!

HALME. Olen kovin utelias.

LIIMA. Tulin pyytämään, että solmiaisit kravattini.

HALME. Hyvänen aika! Oletteko tullut Rautavaaralta Helsinkiin sellaisen
asian vuoksi?

LIIMA. Ei, ei. Mutta katsoppas — mutta et vain nyt saa nauraa minulle
— olen matkustanut tänne kosimaan erästä neitiä, joka on jo puoleksi
luvattu minulle. Ja hänellä on myös rahoja jonkun verran.

HALME. No niin, nytpä ymmärrän, miksi ei minun leskeni kelpaa.

LIIMA. Sinun leskesi! Älä sano niin, se kuuluu niin surulliselta!

HALME. Sanokaa sitten serkkuni, tätini tai miten haluatte.

LIIMA. Ja katsohan nyt, hyvä ystäväni ja oppilaani, — pyydän anteeksi,
että sanoin sinulle näin.

HALME. Ei mitään anteeksipyyntöjä. — Se on ihan totta.

LIIMA. Tiedäthän, että ensimmäinen vaikutus, minkä naishenkilö miehestä
saa, on paras. Ja olen kuullut, että kravattisolmu vaikuttaa silloin
paljon.

HALME. Vai niin, ihanko totta?

LIIMA. Kyllähän sinä tiedät sen paremmin. Ja kun minä olen kuullut,
että sinä tunnet muodit, eikä minulla ole tiedossa muita tällaisia,
niin vanhan ystävyyden vuoksi arvelin sinun tekevän minulle tämän
palveluksen ja solmiavan kravattini niin, että se miellyttäisi tytön
sydäntä.

HALME. Sehän on pieni palvelus, ja mielihyvällä teen sen parhaimpani
mukaan. Olkaa hyvä ja istukaa, pian se on tehty! (ottaa tuolin keskelle
lattiaa).

LIIMA (käy istumaan). Kiitoksia! Hyvin paljon kiitoksia!

HALME. Mutta teidän tulee ottaa ensin frakkinne pois, muuten en voi.

LIIMA (ottaa frakin pois). Kyllä jos niin käsket.

HALME. Mutta tämä kravatti ei ole oikein hyvä. Minä lainaan teille
toisen. (Menee omaan huoneeseensa ja tuo sieltä valkoisen kravatin.)
Kas tämä on hyvä!

LIIMA. Hurraa!

HALME. Ottakaa nyt vanha pois!

(Laulavat):

    I. Kravatti-laulu.

    HALME.

    Hei, nyt laitetaan,
    nauha solmitaan,
    kas sepä kaulan kauniiksi saa!

LIIMA.

    Liian suur' on se vaan,
    tuskin päällä maan
    lie sille vertaakaan.

HALME.

    Kyllähän erehtyä voi,
    nyt hiljaa!

LIIMA.

    Sä kuristat mun, oi!

MOLEMMAT.

    Se käy hienosti,
    aivan varmasti
    se istuu somasti.

HALME.

    Nytpä näppärään
    solmin toisen pään

LIIMA.

    Niin tiukkaan älä nyöritäkään!

HALME.

    Kyllä löyhtyvi se!

LIIMA.

    Laske väljälle!

HALME.

    Kas, oiva tekele!
    Malttakaas, — reunat pilkistää —

LIIMA.

    Ei henkeä minuun enää jää!

MOLEMMAT.

    Kävi hienosti,
    aivan varmasti
    se istuu somasti.

LIIMA.

    Mitäs lausutkaan?

HALME.

    Hieno kerrassaan!

LIIMA.

    Kas, suuremmoinen onhan se vaan!
    Moinen rusetti
    minut pukevi,
    kai tytön saanenkin.

MOLEMMAT.

    Ain' auttaa puku asiaa,
    kyll' räätäli monen herraks' saa.
    Kävi hienosti, aivan varmasti se
    istuu somasti!

LIIMA. Kiitoksia hyvä ystävä! Sehän on aivan ensiluokkainen. Nyt puen
vain frakin päälleni ja sitten lähden, (ottaa frakkinsa).

HALME. Ette kai aio lähteä tuossa frakissa?

LIIMA (katsoo frakkiaan). Eihän sen ulkopuoli ole oikein hyvän näköinen.

HALME. Ja sisäpuolta ei voi kääntää päälle. Kuinka tuo frakki soveltuu
tähän kravattiin.

LIIMA. Ja kapsäkkini on vielä asemalla.

HALME. Lähettäkää heti hakemaan sitä!

LIIMA. Hyvä on. Mutta jospa minun juhlafrakkini, joka kelpaa
Rautavaaralla, on vähän vanhanaikainen täällä pääkaupungissa.

HALME. Se on hyvin ikävää se.

LIIMA. Mutta kuulehan, minulle tuli sellainen päähänpisto, vaikka se
onkin kyllä vähän epäkohtelias — mutta vanhan ystävyyden takia —

HALME. Voisinkohan auttaa jotenkin Teitä? Tekisin sen mielelläni.

LIIMA. Lainaa minulle uusi frakkisi! Puolen tunnin kuluttua on
kosintaretkeni tehty ja sitten tulen takaisin.

HALME. Se on pieni asia, jos on vain siitä kysymys. Ja minä en onneanne
estä! (Ottaa frakkinsa ja auttaa sen Liiman päälle).

LIIMA. Olet vallan erinomainen, yhtä sydämellinen kuin oppilaanakin.
Aivan samanlainen, mutta lukenut vain enemmän. No niin, nyt luulen,
että minä kelpaan. Sanon nyt vain hyvästit ja kuten sanoin, tulen kohta
takaisin.

HALME. Onko morsiamenne asunto lähellä?

LIIMA. Sitä en vielä aavistakaan.

HALME. Helposti hankin tiedon siitäkin. Sanokaa vaan hänen isänsä nimi!

LIIMA. Ei, anteeksi, — on vähän epähienoa jos sanoisin ennenkuin asia
on valmis. Mutta heti kun kaikki on selvä, saat sinä ensinnä tietää.
Nyt menen tuohon kauppaan ja pyydän saada katsoa puhelinluetteloa. No,
hyvästi siis, tuhannen kiitoksia! (ottaa hattunsa).

HALME. Mutta kuulkaahan, ette voi tuolla hatulla kävellä täällä!

LIIMA (tutkii sitä). Olet oikeassa. Ei se oikein lyö yhteen tämän
frakin kanssa.

HALME. Kyllä kai minun pitää auttaa teitä, (hakee hattunsa).

LIIMA. Oletpa erinomaisen hyvä poika!

HALME (antaa hatun). Kas tuossa!

LIIMA. Heipä hei! Saat pitää vanhan hattuni panttina, (panee Halmeen
hatun päähänsä, mutta se on liian iso ja putoo korville.) Voi, se ei
käy! Se on liian iso. On hullua luullakaan, että minulla olisi niin iso
pää kuin sinulla.

HALME. Mitäs nyt tehdään? Teidän pitää matkalla ostaa uusi liattu.

LIIMA. Mitähän se maksaa?

HALME. Minä maksoin tästä 150 mk.

LIIMA. Mutta taas on niin ikävästi, että lompakkoni on kapsäkissä ja
minulla on vain vähän pientä rahaa mukanani. Pelkään, että tulen jo
liian rohkeaksi, mutta voisitko sinä vaikka tunnin ajaksi — —

HALME. Lainata 150 mk. Hyvin mielelläni, (ottaa rahat ja antaa).

LIIMA. Kyllä se on totta, että sinulta saa kaikessa apua. Ja lisäksi,
sinulla ei ole ainoastaan hyvää tahtoa, mutta myöskin kykenet siihen.
Tämä osoittaa, että sinulla on raha-asiat kunnossa. Ei jokaisella
nuorella miehellä ole 150 mk valmiina satunnaisia menoja varten. Usko
vain, ilmoitan tämän isällesi, kun tulen takaisin Rautavaaralle. Ja
sitten hän saa paremman käsityksen sinusta.

HALME. Kiitos siitä! Sillä tavalla voitte tehdä minulle hyvän
vastapalveluksen.

LIIMA. Saat olla varma siitä! No hyvästi sitten, kohta olen täällä
jälleen.

HALME. Hyvästi ja onnea matkalle!

LIIMA. Kiitoksia ystävä, kiitoksia! (Menee).

HALME (yksin). No nyt minulla ei ole frakkia, kun räätälille vaihdoin
vanhan frakkini. Ei ole rahoja, että maksaisin vuokran. Mutta samapa
se. Tunnin päästä olen autettu. Niin kauan voin odottaa. (Toisessa
huoneessa kuuluu Sofian laulua.) Siellä on Sofia. Mutta hyvänen aika —
enhän voi näyttäytyä paitahihasillani. (Koettaa panna Liiman frakkia
päällensä.) Ei, tämä on naurettavaa! Ja minkälainen järjestys täällä
on! (Alkaa nostaa tuolia ja tavaroita ja juoksee omaan huoneeseen
tavaroinensa.) (Sofia tulee. Halme seisoo oven raossa ja tirkistää).

SOFIA. Ei hän ole täällä. Sitten on parasta että laulan vähän kovemmin.
(Hyräilee. Katsoo Halmeen ovelle.) Mutta siellähän hän seisoo ja katsoo!

HALME. Hyvää huomenta, neiti Sofia.

SOFIA. Kas, oletteko Te täällä? Miksi noin seisotte ovella? Ettekö ole
pukeutunut?

HALME. Ikävä kyllä — en ole. En uskalla tulla silmienne eteen.
Ajatelkaa onnettomuutta! Olen pudottanut vaatekaapin avaimen, enkä saa
takkia käsiini.

SOFIA. Lähetänkö hakemaan sepän, joka aukaisisi lukon?

HALME. Ei tarvitse. Kyllä löydän avaimen. Pahinta on, että en uskalla
tulla teidän luoksenne.

SOFIA. Kas tässä! Ottakaahan setäni aamunuttu yllenne. (Ojentaa sen).

HALME. Mainiota! (ottaa nutun ja tulee sisään).

SOFIA (nauraa). Nyt olette oikein juhlallisen näköinen.

HALME (suutelee häntä kädelle). Jokainen tulee juhlallisen näköiseksi,
kun te näytätte niin ystävälliseltä.

SOFIA. Vai niin, Te luulette, että minä olen Teille ystävällinen.

HALME. Minun pukeutumiseni on esimerkkinä siitä.

SOFIA. Kyllä kai.

HALME. Ei mitään "kyllä kai". Tässä kysymyksessä luulen olevani varma.

SOFIA. Te olette vaarallinen vuokralainen.

HALME. Vaarallinen? Kenelle?

SOFIA. Sedälleni. Hän ei tiennyt mitä hän teki, kun vuokrasi Teille
kalustetun huoneen.

HALME. Mutta minä tiesin, mitä minä tein, kun vuokrasin sen. On
joitakin erikoisia tapauksia, jotka panevat meidät uskomaan Jumalan
johdatukseen.

II. Laulu. HALME. ja SOFIA

HALME.

    Muistatteko? se oli Rantatiellä,
    mä Teidät näin ol' ilta toukokuun,
    mä käännähdin, ja jäljissänne siellä
    Teit' kaukaa seurasin kuin orja muu.
    Ystävätär ol' siellä mukananne
    varjossa rantapuiden riippuvain
    ja valkoliljat taipui kulkeissanne
    kun ohi riensitte te kiiruhtain.

SOFIA.

    Ja kadulla kun kuljin reippahasti
    ma Teidät jäljistäni kadotin,
    mutt' seurasitte Kirkkopuistoon asti,
    mä kunnes riensin sisään kotihin.
    Te sitten muitta mutkailuitta tuonne
    astuitte jäljessäni asuntoon.
    "Vuokralle oisko kalustettu huone?"
    Te kysyitte ja setä vastas': "On."

HALME.

    Ja empimättä asiani päätin,
    ja voitonvirttä lauloi syömmeni,
    mä suoraa päätä huoneeseeni muutin
    ja palatsilta tuntui soppeni.
    Tääll' Teitä aina katselen, Sofia,
    ja ensi vaikutelma kasvaa vain.
    Jos vaikenenkin, salata en taida
    mun mitä liikkuu syömmenpohjassain.

Siis minä toivon, että Jumala johtaa aina parempaan päin.

SOFIA. Varokaa, että ette liian aikaisin huuda: hurraa. Tietäkää, että
setä juuri parhaillaan odottaa minulle kosijaa ja pahin kaikesta on,
että hän on sedän mieluinen.

HALME. Mitä minä kuulen? Kuka se kosija on? Mikä hänen nimensä
on? Milloinka hän tulee? Onko hän nuori? Onko hän komea? Onko hän
ystävällinen? Missä hän asuu? Sanokaa nyt, että minä voin paikalla
mennä katkaisemaan häneltä kaulan!

SOFIA. Herranen aika! Tahdotteko katkaista kaulan minun kosijaltani!
Mitäs minä sitten hänellä teen?

HALME. No leikki pois, se on niin vakava uutinen, jonka ilmoititte
minulle. Pyydän sentään, että vastaatte kysymyksiini.

SOFIA. Totta tosiaan. En osaa vastata yhteenkään. Se on totta: nuori
hän ei ole, niin paljon on setä minulle ilmoittanut. Luonnollisesti hän
on miellyttävä. Mitä kaikkeen muuhun tulee, olen yhtä tietämätön kuin
Tekin.

HALME. Tekö ette tiedä hänen nimeään, ettekä tunne kuka hän on?

SOFIA. En ollenkaan. Kaikki tämä yllätys on minun sedältäni. Vain
senverran tiedän, että hän on varakas ja hänellä on hyvä virka.
Ymmärrätte, että tämä viimeinen on suuri asia, kun itse olen köyhä,
niin sedästä on kauheaa, jos menen naimisiin köyhän kanssa, kun hän on
holhoojani.

HALME. Voi niitä kurjia rahoja!

SOFIA. Niin, se on totta.

HALME. Mutta hyvä neiti Sofia, kun Te olette samaa mieltä kanssani,
niin kai Te annatte hänelle rukkaset.

SOFIA. Jos minä oman mieleni mukaan saan vastata, niin hän saa rukkaset.

HALME. Antakaa oman mielenne puhua!

SOFIA. Sitä minä juuri aionkin, mutta minun pitää varoa, etten suututa
setää. En uskalla heti kieltää, vaan vastaan epäselvästi, jotta voitan
aikaa.

HALME. Ei ollenkaan sillä tavalla! Mitä se auttaa? Paljon parempi on
heti antaa kieltävä vastaus ja sanoa suora "Ei". Sitten on asia selvä
ja hän tietää, miten asia on.

SOFIA. Se riippuu paljon siitä, kuinka ensi tapaaminen sujuu, eikä se
ole varma, että hän heti alkaa kosimisen.

HALME. Kyllä, sen hän varmasti tekee, ja kaikinpuolin on parasta, että
heti vastaatte "Ei" kaikkiin hänen kysymyksiinsä, siten hän vähitellen
tottuu siihen sanaan.

SOFIA. Onpas se mukava vaatimus! Jos hän nyt sanoo: "Ilma on kaunis
tänään", pitäisikö minun vastata "Ei".

HALME. Voi hän sanoa niinkin, että Te itse olette kaunis, mutta on
paras vastata "Ei". Juuri siksi, että näytätte miten vähän Te hänestä
pidätte.

SOFIA. Niin, se on toinen asia, mutta — —

HALME. Ja sen kauniin ilmankin te voisitte kieltää.

SOFIA. Mutta se on kaunis tänään.

HALME. Saman tekevä. Hän tästä näkee, että Te tahdotte olla eri mieltä
hänen kanssaan.

SOFIA. Mutta jos hän sitten sanoo: "Hyvä neiti, nimeni on Pekka, Juho,
Jaakko" tai jotakin muuta, niin eikö ole liian omituista, jos minä
sanon "ei". Hän voisi ajatella, että paremmin minä sen itse tiedän.

HALME. Teidän pitää kumminkin vastata "ei".

SOFIA. Kuinka?

HALME. Jos hän on yhtään sivistynyt mies, ymmärtää hän, että Te ette
tahdo tietää hänen nimeään ettekä muutakaan hänestä. — Nauratteko!

SOFIA. Minä en voi olla nauramatta, kun ajattelen, mitä kaikkea Te
tahdotte sanan "ei" sisältämään.

HALME. Mutta minä olen kaukana naurusta. Minulle se asia on totinen
tosi. Mitä Te nauratte vieläkin?

SOFIA. On mahdotonta olla nauramatta.

HALME. Vakuutan Teille, että täysin tosissani pyydän Teitä hänelle
vastaamaan yhden ainoan sanan, "ei". Tämä pieni sana voipi käydä joka
paikkaan. Se on lyhyt ja selvä. Älkää naurako. Te saatatte minut sillä
epätoivoon! Luvatkaa minulle — —(ovelle koputetaan) Jumalani, jos se on
hän!

SOFIA. Minä juoksen pois, olkoonpa se kuka vaan! (Juoksee pois).

HALME. Sisään! (Liima tulee uusi hattu päässään).

HALME. Joko Te tulette takaisin? Sepä kävi nopeasti.

LIIMA. Mikä Sinulla on? Sinäpä olet äksyn näköinen. Mikä sinulle on
tullut?

HALME. Ei mikään. Mutta kertokaapa nyt minulle mitä Teille on
tapahtunut! Joko kaikki on selvää?

LIIMA. Ei, ystäväiseni, enhän ole päässyt sen pitemmälle, kuin että
ostin uuden hatun. Katsopas eikö olekin hyvä!

HALME. Mutta ettekö ole vielä ollut "sen tulevan" luona?

LIIMA. En. Ajatteleppas vain sitä ihmettä! Kun tarkastan luettelosta,
missä hän asuu, niin tulenhan juuri tähän taloon!

HALME. Mitä ihmettä! Tähänkö taloon?

LIIMA. Aivan! En yhtään ihmettele, että olet kummissasi siitä, että
menen kaupungille etsimään osoitetta paikalle, jossa olen.

HALME. Mutta taivaan tähden, puhukaa, selvittäkää!

LIIMA. Ei hätäillä. Eihän asia ole vaarallista. Katsohan ystäväiseni,
eihän mitään hyödytä, että salaan sitä sinulta — kamreeri Gamstrup,
jonka luona asut, on nuoruudenystäväni ja hän on kirjoittanut minulle,
että hänellä on veljentytär —

HALME. Sofia!

LIIMA. Sofia, aivan oikein. Näenpä, että tunnet hänet. No, hän on
kirjoittanut minulle, että hänellä on veljentytär neiti Sofia Gamstrup,
jota hän luuli voivansa suositella minulle vaimoksi. Hänelläkin
on jonkunverran omaisuutta, — onhan jotain minullakin ja sitten
kunnollinen vuosipalkkani. — Sitäpaitsi hänen pitäisi olla sievä ja
nuori, sellainen kaunis tyttö. — Niin. Mutta sinähän sen parhaiten
voinetkin todistaa! Miltäpä sinusta näyttää?

HALME. Mitäpäs vastaisin? Sellainenhan riippuu niin paljon kunkin
henkilön omasta mielipiteestä ja mausta.

LIIMA. Juuri niin. Ei voi katsella asiaa toisen silmillä, olen itse
arvosteleva. Kuuleppas! Kun nyt niin paljon jo olet minua auttanut,
niin kai vielä annat apuasi eräässä asiassa. Teethän sen?

HALME (itsekseen). Mitähän hän nyt tahtonee?

LIIMA. Kuulehan, kamreeri ei ole nyt kotona, mutta kun minä tässä olen
nyt valmiiksi pukeissakin, niin —

HALME (itsekseen). Niinpä niin.

LIIMA. Ja olen sinulle luvannut takkisi tuossa tuokiossa takaisin —

HALME. Se onkin välttämätöntä, sillä tiedättehän että minunkin täytyy
tästä kosimaan — (itsekseen) onkin jo aika saada ne rukkaset, että se
este on tieltä raivattu.

LIIMA. Aivan oikein, täytyy takoa silloin kun rauta on kuuma. Kun
sinä olet täällä näin kuin kotonasi, niin luotan siihen, että hankit
neitosen puheilleni.

HALME. Te tahtoisitte, että minä — —?

LIIMA. Jumala paratkoon, mitä sinä siinä! Mikä sinua vaivaa? Onhan
aivan tärkeä ja kunniallinen asia ajettavanani ja tahtoisin puhutella
häntä.

HALME. Oikein! Viisainta mitä voin tehdä, on auttaa Teitä.

LIIMA. Niin, niin tietysti.

HALME. Täällähän hän on sisällä. Koputan ja sanon hänelle, että täällä
joku tahtoo häntä puhutella.

LIIMA. Oivallista, oivallista.

HALME. Neiti Gamstrup!

SOFIA (tulee). Mitä haluatte?

HALME. Täällä on vieras, joka tahtoisi puhutella Teitä!

SOFIA. Vieras?

HALME. (hiljaa Sofialle). Kosijanne!

SOFIA (hiljaa). Aivan mahdotonta!

HALME. Niinkuin sanoin Teille. Taivaan tähden, tehkää nyt niinkuin minä
olen teitä pyytänyt. Huoneestani kuulen joka sanan ja vannon, että
ellette tee kuten pyysin — —

SOFIA. Mitä sitten?

HALME. Ammun kuulan saman tien otsaani. (Juoksee huoneeseensa, jättää
oven raolleen ja kuuntelee).

SOFIA. Jumalan tähden, — kuulkaa — hän on jo poissa — hän vaan pitää
ovea raollaan ja kuuntelee — Mitä minun pitää tehdä? Kylläpä tästä
tulee kummallinen keskustelu.

LIIMA (katselee Sofiaa sivulta). Totisesti sievä tyttönen! Nyt vain
rohkeutta.

SOFIA (katsoo Liimaa sivulta). Hyvänen aika minkä näköinen. Mitenkä
voisin pysyä nauramatta.

LIIMA (kumartaa). Korkeimmasti kunnioitettu neiti! Te tiedätte kuka
minä olen. —

SOFIA (itsekseen). Tässä voin hyvällä syyllä seurata Halmeen tahtoa.
(Liimalle.) En.

LIIMA. Kamreeri on epäilemättä Teille, neiti, ilmoittanut eräästä
henkilöstä, — — joka eräässä tarkoituksessa — — pyytää saada — —
tarkotan, tahtoo kunnioittaen tervehtää Teitä, neiti. —

SOFIA. Ei.

LIIMA. Eikö?

SOFIA. Ei,

LIIMA. Sepä ihmeellistä! Minulle hän taas kirjoitti, että on teille
ilmoittanut asiani. Minä en nyt ymmärrä tätä. Onko tämä Teille
ymmärrettävissä?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Niinpä luulen. Silloinhan hän ei tietystikään ole Teille
maininnut nimeäni ja arvoani.

SOFIA. Ei.

LIIMA. Hyväinen aika, arvoisa neiti, seisonhan siis tässä teidän
edessänne kummallisessa asemassa. Ennakkotiedot puuttuvat ja minun
täytyy lähteä esitykseni niin alusta kuin historioitsijat, jotka
alkavat maailman luomisesta. — Näytte minulle hymyilevän, mutta niin
se vaan on. Harmittaa, sillä nyt pelkään, että monisanaisuuteni tulee
Teille kiusalliseksi.

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Jumala sen teille palkitkoon. Vastauksenne tekee minut
rohkeammaksi. Katsokaahan arvoisa neiti, nimeni, itseäni kiittämättä,
on Liima.

SOFIA (kysyvästi). Eihän?

LIIMA. Niin on. Ja arvoni ja ammattini on urkuri, kanttori.

SOFIA (ihmetellen). Eihän?

LIIMA. Olenhan urkuri Rautavaaran kirkossa. Tottahan neiti tietää missä
Rautavaara on?

SOFIA (pitkittäen kuin miettien). E-ei.

LIIMA. Karjalassa, aivan Pohjois-Karjalassa. Ei se ole rintapitäjiä,
mutta on sielläkin — monta sivistynyttä perhettä ja olen pitäjäläisten!
luottamusmiehiä, heidän suosiossaan, — enkä tarvitse valittaa
vuosituloistani.

SOFIA (kysyvästi) Ei?

LIIMA. Eihän se nyt ole mikään niin korkea arvokaan olla kanttori —

SOFIA (huokaa). Ei!

LIIMA. Mutta eihän kaikki tässä maailmassa riipukaan arvosta ja
korkeudesta.

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Ja urkurin viralla on se hyvä puoli, että työtäkään ei ole niin
liiaksi ja tuloja on minulla kumminkin. Niin, että on se vaan arvon
virka. Onhan tunnettua, mitä kanttooreista sanotaan —

SOFIA. Ei.

LIIMA. Niin mistä niitä kaikkia. Onhan arvoa alentavaa, jos jotakin,
joka ei ole kanttori, siksi nimittäisi, mutta kun nyt kerta on kanttori
niin eipä siinä tietenkään ole mitään alentavaa, että on kanttori.

SOFIA (huudahtaa innokkaasti). Ei!

LIIMA. Eihän minun tätä pitänytkään Teille kertoa, vaan sitä, että "Ei
ole kiirettä kirkkoon, vielä on pappi paitasillaan", ettekö tunne sitä?

SOFIA. En.

LIIMA. Se on eräässä näytelmäkappaleessakin. Ettekö pidä näytelmistä?

SOFIA. En.

LIIMA. Niin, niin, onhan sekin ymmärrettävää, (itsekseen) Aika
sivistynyt neitonen, sen huomaa hänen keskusteluistaan. (Sofialle) Ja
tahdonpa Teille neiti, sanoa: Kuulisittepa vain Rautavaaran kirkon
urut, parhainta koko Karjalassa! Niissä on sopusointua! Varmaankin
sydämestänne riemuitsisitte kun kuulisitte minun niillä soittavan —

SOFIA. Eihän? — —

LIIMA. Varmasti!

GAMSTRUP (tulee takaa, seisattuu ovelle). Tässähän Liima onkin jo
täydessä työssä, parasta, etten heitä häiritse. (Jää kuitenkin ovelle
kuuntelemaan).

Laulua. (Halme oven raosta).

LIIMA.

    Kellot soi, rauhaa voi
    tuoda rintanamme
    eikös niin? bim,
    bam, bim, bam j.n.e

HALME.

    Jos et vaan pois jo saa,
    niin mä korvaan sulle
    kilistän,
    että kyllä sen sä kuulet,
    muistat sitten kellosi.

LIIMA.

    Kaihan Te uskotte
    että osaan soittaa?

SOFIA.

    Ei, ei, ei!

LIIMA.

    Bim, bam, bim, bam
    bim, bam, bim, bam!

HALME.

    Muistat sitten kellosi!

GAMSTRUP.

    Tuollahan parhaillaan
    tyttöä hän lumoaa
    laulullaan.

LIIMA.

    Bim, bam, bim, bam,
    bim, bam, bim, bam!

GAMSTRUP.

    Hiljaa hiivin matkahan.

LIIMA. Tuntuu siltä, kuin neiti ei pitäisi musiikista.

SOFIA (hädissään). Ei.

LIIMA. Sepä vahinko. Täytynee siihen mukautua. Mutta jos nyt neiti ei
pitäisikään soitosta, mutta jospa Te vaan voisitte pitää soittajasta
— — Niin, arvoisa neiti, — Te katsotte minuun niin kummissanne, mutta
niin on asia, eikä siitä somene — — sentähden minä kaiken tämän jälkeen
saan sen kunnian, että pyrin päämaaliinkin. Niin, neiti, minä rakastan
teitä, olen teihin kiintynyt.

SOFIA (hämmästyen). Eihän!

LIIMA. Kyllä varmasti! Ja nyt minä teen teille viimeisen kysymykseni.
Tahtoisin sanoa teille, neiti Gamstrup: tässä olen Teidän edessänne!
Tunnette nyt arvoni ja asemani, näette millainen olen, miltä näytän,
miten käyn puettuna, — anteeksi neiti, siihenkin pannaan paljon arvoa.

HALME (itsekseen). Senkin pököpää!

LIIMA. Tahdotteko tehdä minut onnelliseksi antamalla minulle arvoisan
kätenne ja kalliin sydämenne? — Niin, mikä on vastauksenne?

SOFIA. Ei.

HALME. Siinä sai sopivan vastauksen!

LIIMA. Se oli paha sana se, mutta Tehän hymyilitte sitä sanoessanne.
Voinko uskoa, että tarkoititte totta, ettehän?

SOFIA. En.

LIIMA. Mutta minä en ymmärrä nyt teitä. Te laskette leikkiä. Älkää
rakas neiti päästäkö koko "ei"-sanaa suustanne vastatkaa myöntävästi,
vastatkaa vain kyllä! Mitä tahdotte siihen sanoa?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Ei? Pyydän tuhannesti anteeksi, eikö "kyllä"? (Itsekseen) Onko
hän huonosti kasvatettu?

SOFIA. Ei.

LIIMA. Te ette siis tahdo minua?

SOFIA. En.

LIIMA. Tämä on kaunista! Mutta älkää saattako minua raivopäälle!

SOFIA (vakuuttavasti). Ei.

LIIMA. Te vastaatte niinkuin tahtoisitte sanoa: "Ei ole mitään hätää!"
Mutta te erehdytte kokonaan. Minä olen luonteeltani kovin kiivas.
Jumala suokoon, että olisin Rautavaaralla, niin kyllä kellot soisivat!

Laulu.

LIIMA.



    Kirkontorni syöksyis maahan
    ankarasta äänestä
    hurjana jos soittamahan
    kiihdyksissäin pääsen mä.
    Teitä kaipaan, ikävöitsen
    siellä Rautavaaralla.
    Jos siis torni halkeaapi
    Teille syy se lankeaa.
    Mua rakastatteko?

SOFIA.

    Ei, ei, ei.

LIIMA.

    Jos siis torni halkeaapi teille syy se lankeaa!

HALME.

    Mutta itse halkeaapi
    ennenkuin on Vaaralla!

(Sofia pois.)

HALME (tuo Liiman takin, kiirehtää). Voisinkohan nyt saada takaisin
takkini, en voi odottaa enää hetkeäkään, (Heittää aamutakin tuolille).

LIIMA (ottaa takin, antaa sen Halmeelle). Pahuus sen periköön!

HALME (panee sen päälleen). Kylläpä kohteliaasti lainasta kiititte.

LIIMA. Mihinkäs se minua auttoi? — Rukkasiin!

HALME. Sellainenhan se on ja siksi lienee luotukin. Nyt minä menen
ottamaan rukkaset serkultani. (Hakee huoneesta hattunsa ja keppinsä).

LIIMA. Ja vaikka olisinkin ollut omassa takissani! (Halmeelle) Kuulehan
minua kiukuttaa tässä eniten se, että tyttö oli todellakin sievä ja
sivistynyt.

HALME. Mistä sen huomasitte?

LIIMA. Mistä! Mistä! Mistä se huomataan! Hänen sielukkaasta
keskustelustaanpa tietenkin.

HALME. Oliko teistä hänen keskustelunsa sielukas? Minusta se oli
yksitoikkoinen.

LIIMA. Sinusta! Sinusta! Oletkos kuullut keskustelumme?

HALME. Kuinka sitä olisin voinut välttää? Eihän huoneeni ja tämän
välillä ole edes paksua seinää.

LIIMA. Mutta kuinka sinusta hänen puheensa oli yksitoikkoista?

HALME. Siltä se tuntui.

LIIMA. Näyttihän hän omaavan paljonkin tietoa ja keskustelutaitoa.

HALME. Voi olla, mutta ei hänellä ollut puhetaitoa.

LIIMA. Päinvastoin. Hän puhui ymmärryksellä, osanotolla ja vilkkaudella.

HALME. Kuulkaahan, ja sanokaa tosissanne, kuulitteko hänen käyttävän
muuta kuin yhtä sanaa?

LIIMA. Älä jaarittele! Mehän keskustelimme aika pitkään!

HALME. Luulen minäkin, että hän aivan tuhannesti lie sanonut sen saman
sanan.

LIIMA. Mikä sana se sitten olisi ollut?

HALME. Herranen aika! Niinkö kuuro olette ollut, ettei se sana ole
teihin vielä pystynyt? Te olette silloin kuuroista kuuroin!

LIIMA. Joutavia! En ole sen kuurompi kuin kanttorin ja urkurin
sopiikaan.

HALME. Mutta ettekö sitten huomannut, ettei hän koko keskustelun aikana
käyttänyt muuta kuin "ei"-sanaa?

LIIMA. Mitä ihmettä?

HALME. Kuten sanoin.

LIIMA. Ja sitä minä en ensinkään huomannut — —mutta nyt, kun sinä sen
selvität, niin luulenpa — — varsinkin se sana oli hyvin tiheään hänen
huulillaan.

HALME. Hyvästi! Minulla on kiire. Serkkuni odottaa.

LIIMA. Kuule! Sanopas vielä, mitähän ihmettä se tyttö sillä tarkoitti?

HALME. Eihän minulla ole nyt aikaa sellaista tarinoimaan. Heti tulen
takaisin. Serkkuni asuu tässä aivan läheisyydessä. Sitten olen jälleen
käytettävänänne ja olen antava ne tiedot, mitkä minä vain voin!
(Juoksee pois).

LIIMA. Mutta lempo vieköön koko jutun! Narrinaanhan tyttö on minua
pitänyt, siitä ei ole enää epäilystäkään. Jumalani, miten tämä nyt
päättyy? Mutta tämä onnettomuus täytyy ottaa rauhallisesti. Miten minä
osaisinkaan vihastua, kun hän ei minua huolinut? Eihän tästä pidä
joutavaa kiivailla. Ei, kärsivällisyyttä vain! Vereni täytyy tyyntyä!
Ja täältä on lähdettävä kotiin, kuta pikemmin, sen parempi!

GAMSTRUP (tulee taka-ovesta). No hyvää päivää, hyvää päivää vanha
ystäväni Liima ja tervetuloa tänne! Milloin saavuittekaan?

LIIMA. Tänä aamuna, herra kamreeri.

GAMSTRUP. Sanokaapas muuta, ja aivan aikaa hukkaamatta heti meille,
(hiljempaa) Oletteko jo nähnyt veljentyttäreni?

LIIMA. Olen.

GAMSTRUP. Ja puhunut hänen kanssaan?

LIIMA. Sitä en voi kieltää.

GAMSTRUP. Hyvä! No mitäpä hän sanoi?

LIIMA. Se ei ollut varsin paljon.

GAMSTRUP. Älkää olko siitä millännekään! Nuoret tytöt eivät aina ole
kovin puheliaita.

LIIMA. Herra kamreeri! Ei tarvitse ollakaan puhelias, kunhan vain
jotain kunnollista sanoisi.

GAMSTRUP. Aivan niin, aivan niin, ystäväni. Ja teillä kai ei ole mitään
valittamista.

LIIMA. Ei suinkaan.

GAMSTRUP. No kertokaahan siis! Ihanhan olen kuin tulisilla hiilillä.
Olitte kai jo yksimielisiä?

LIIMA. Eipä niinkään.

GAMSTRUP. Eikö sitten? Mitä hän vastasi?

LIIMA. Vain "ei".

GAMSTRUP. Kosimiseenneko?

LIIMA. Siihen ja kaikkeen! Jos mitä kysyin, niin aina vain "ei".

GAMSTRUP. Mitä ihmettä? Kuinka hän voi kaikkeen vastata "ei"?

LIIMA. Niin se vain oli. Niin oli ihan villissään sen "ei"nsä kanssa,
ettei muita sanoja käyttänytkään. Ja vaikka olisin sanonut, että musta
on valkoista, niin siihenkin hän olisi sanonut "ei".

GAMSTRUP. No totta se siihen olisi sopinutkin?

LIIMA. Minä aivan sekaannun, jos olisin sanonut että valkoinen ei ole
musta.

GAMSTRUP. Niin hänkö olisi sanonut "ei"?

LIIMA. Vaikka vannoisin sen. Hänhän satoja kertoja toisti vain "ei",
vaikka mitä olisin puhunut.

GAMSTRUP. Mitä kummaa tämä on! Silloinhan hän on ilvehtinyt teille
aivan avoimesti ja silmienne edessä.

LIIMA. Sen huomasin nyt juuri jälestäpäin.

GAMSTRUP. Mutta hän on ollut häpeämätön minun vanhalle, hyvälle
ystävälleni. Mutta odottakaahan! Antakaapa minä puhun sille harakalle,
niin eiköhän ääni muutu kellossa.

LIIMA. Kuulkaahan kamreeri! Arvelin juuri pyytää että jättäisitte
koko asian, ei se kannata. Mielipiteeni on: kun tyttö kerran ei pidä
minusta, niin oikeinhan hän tekee, kun antaa rukkaset. Olenkin jättänyt
koko asian mielestäni ja niin pian kuin mahdollista palaan takaisin
Rautavaaralle. Voimmehan herra kamreerin kanssa silti olla ystävät
kuten ennenkin.

GAMSTRUP. En ikinä salli teidän matkustaa näin tällaisen kohtelun
perästä hyvityksettä! Tytön täytyy pyytää anteeksi niin teiltä kuin
minultakin, hänen täytyy hyvittää tämä. Ja rukkasensa hän saa ottaa
takaisin koreasti, pitäköön itse tai antakoon jollekin toiselle. —
— Niille onkin jo paikka. Alan epäillä, että toinen voi olla tässä
takana. Malttakaapas, kun minä neuvottelen! Kutsun hänet tänne.

LIIMA. Ei, ei kamreeri! Jättäkää se! Minä niin pelkään kaikkia
perhekohtauksia.

GAMSTRUP. Pelkäätte? Kovinpa arkalasta ollaan.

LIIMA. Eihän niin arkakaan, mutta jätetään.

GAMSTRUP. Kuulkaa ja olkaa ymmärtäväinen! Neuvot on otettava varteen!
Tekö hätääntyisitte tuommoisen tytön oikuista, te, joka pidätte
tahdissa koko seurakunnan veisuun! Tekö ette saisi tahtia tähän tyttöön!

LIIMA. Niin, en ole tottunut kaikkiin "tahteihin" minäkään.

GAMSTRUP. Älkäähän, kyllä tiedän, että te osaatte tahtipuikkoa
heiluttaa. Mutta koskapa itse olette niin arka, niin minä rupean
holhoojaksenne, niinkuin olen ennestään veljentyttäreni holhooja.
Odottakaahan hetkinen! (Huutaa ovesta) Sofia, tule! (Sofia tulee). Tule
tänne, neitiseni ja katso minua suoraan silmiin. Kummallisia tarinoita
minun pitääkin kuulla sinusta. Kuinka olet kohdellut tätä vierastani?

SOFIA. Vierastanne! Kuinka minä sitten olisin häntä kohdellut.

GAMSTRUP. Niin, sitä juuri kysyn sinulta.

SOFIA. En ymmärrä teitä, setä. Enhän ole häntä tätä ennen nähnytkään.

LIIMA (itsekseen.). Hänhän valehtelee kuin kirjasta.

GAMSTRUP. Mitä? Etkö nähnyt? Niinkö luulet voivasi edessäni kieräillä.

SOFIA (katsoo tarkemmin Liimaa). Suokaa anteeksi. Hänhän näkyy olevan
Rautavaaran urkuri.

GAMSTRUP. Joko nyt muistat tuntevasi!

LIIMA (itsekseen). Saipas silmänsä auki!

SOFIA. Herranen aika, olette aivan eri näköinen! Mikähän on tehnyt
muutoksen teissä?

LIIMA. Minussa?

GAMSTRUP. Muutoksen?

SOFIA. En tiedä, mutta niin erinäköinen olette. — Jo huomaan! Teillä on
nyt aivan erilainen takki.

GAMSTRUP. Tottapa olettekin muuttunut!

LIIMA. Ei kuitenkaan paljon.

SOFIA. Ei paljon, mutta kuitenkin, nuttukin muuttaa muotoa.

LIIMA. Silloin olin frakissa, kun olin kosiomatkalla, nyt on turha sitä
enää pitää.

GAMSTRUP. Vähät minä vaatteista välitän! Mutta nyt kysyn sinulta meidän
neiti Nenäkkäältä, kuinka olet voinut tehdä pilaa tästä arvokkaasta
henkilöstä?

SOFIA. Minäkö?

GAMSTRUP. Kovin pyhäksi siinä tekeydyt. Etkö ole satoja kertoja sanonut
"ei" hänelle, etkö ole eroituksetta kaikkiin hänen kysymyksiinsä
vastannut "ei"?

SOFIA. En sitä tiedä.

GAMSTRUP. Mutta minä sen tiedän, ja minua sinun on turha vetää nenästä.
Ja kylläpä tiedän, mistä nämä muurahaiset ovat päähäsi tulleet. Se
uusi vuokralainen tässä on takana, hän täällä kuljeksii ja panee
pääsi pyörälle ja sinä olet kyllin hupsu kuuntelemaan kaikkia hänen
liverryksiään.

SOFIA. Kuinka te olette tullut siihen luuloon?

GAMSTRUP. Älä joutavia!

LIIMA (itsekseen). Halme, olisiko se mahdollista?

GAMSTRUP. Teistä ei ikinä tule paria. Hänellä ei ole niin pennin
pyöreätä, ellei hän mene naimisiin serkkunsa kanssa, niinkuin hänen
isänsä tahtoisi; mutta tuo vetelyspä ei sitä tahdo. Ja jos hän
tahtoisi, niin ethän sinä silloin häntä saisi. Ja nyt minä sanon
sinulle vielä: minä en tahdo nähdä häntä enää talossani, hän saa
muuttaa. Minulla on hyvä syy käskeä häntä muuttamaan, sillä tänään on
kuukauden ensimmäinen päivä, eikä hän ole vuokraansa maksanut.

SOFIA. Mutta setä hyvä, päivä ei ole vielä puolessa, kyllähän hän vielä
ennättää tänään maksaa.

GAMSTRUP. Asiansa täytyy hoitaa aamusta päivin. Vuokralainen, joka ei
ensimmäisenä kuukautena maksa säännöllisesti, ei tee sitä vastakaan.

LIIMA. Minun täytyy nyt sanoa teille, että teette hänelle vääryyttä.
Mikäli minä tiedän, niin hän hoitaa hyvin asiansa ja onpa hänellä
rahojakin.

GAMSTRUP. Ja päällepäätteeksi te vielä häntä puolustatte!

LIIMA (katsoo ikkunasta). Tuolla hän jo tuleekin, kiirehtii niin
tullakseen tähän taloon.

GAMSTRUP. Tulkoon vaan tähän taloon, kyllä hän täältä lähteekin. —
Heipä hei, nyt minä keksin! Sofia, jää tänne, ota hänet vastaan! Liima
ja minä menemme tähän huoneeseen ja kuuntelemme keskustelunne. Et
vastaa hänelle mitään muuta sanaa kuin "ei". Kaikkeen, mitä hän vain
sinulle sanoo, on sinun poikkeuksetta sanottava "ei". Ei ja ei! Ja
nyt tahdon omin korvin kuulla, kuinka sinä keskustelussasi selviät
"ei"-sanallasi.

SOFIA. Mutta setä rakas? — —

GAMSTRUP. Älä mukise! Enhän minä koskaan peruuta sanojani. Jos siihen
"ei"-sanaan lisäät mitään muuta sanaa, niin tulen ja taitan niskasi
nurin!

LIIMA. Miksi te noin, herra kamreeri?

GAMSTRUP. Niin sen on oltava. Tuossa hän jo onkin. Tulkaa, Liima,
tulkaa! (vetää Liiman mukanaan toiseen huoneeseen).

HALME (tulee iloissaan; ei huomaa ensin Sofiaa). Laulua.

    Hei, kas tässä saavun jälleen,
    tanssin, laulan, hymyilen,
    huolet heitän itkijälleen,
    pidän päivänpaistehen.
    Nyt mä laulaa voin hurraa!
    laulaa voin, hei eläköön!
    Lalala, lalala, hurraa, hurraa hei eläköön!

    Oisko onnenpoikaa moista,
    pois nyt puute haipui jo,
    silmissäni kaikki loistaa
    niinkuin kulta-aurinko.
    Nyt mä laulaa voin hurraa j.n.e.

(Huomaa Sofian).

    Oi, Sofia, ilon' suuri
    jakakaa te kanssani!
    Tanssin, laulan, niinkuin juuri
    hullusti ois laitani.
    Nyt mä laulaa voin hurraa j.n.e.

Oi te varmaan ihmettelette tätä villiä iloisuuttani. Mutta ettehän
tiedä, miten onni on minua suosinut. Osaisitteko arvata?

SOFIA. En.

HALME. Tämän jälkeen tohdinkin puhua avoimesti. Nyt tohdin vastustaa
joka epäilystä, joka pelkoa. Nyt ei ole mitään estettä — jos vaan
uskallan luottaa, että me ymmärrämme toisiamme. Kyllä te olette minut
ymmärtänyt, se nyt on selvä, mutta enhän minä erehtyne teistä? Eihän
asia lienee niin?

SOFIA. Ei.

HALME. Oi, sittenhän olenkin onnellisin ihminen, eihän ketään liene
onnellisempaa! Eihän ole ketään muuta, jota te rakastaisitte?

SOFIA. Ei.

HALME. Kun minä nyt vakuutan teille sydämeni rehellisen ja vilpittömän
rakkauden, niin ei kai teidän sydämenne epäile sanojani?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä vastaa kieltäen?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä käänny luotani koskaan?

SOFIA. Ei.

HALME. Eihän minun tarvitse turhaan pyytää kättänne ja sydäntänne?

SOFIA. Ei.

HALME. Eikä mikään peruuta lupaustanne?

SOFIA. Ei.

HALME. Eihän koskaan koita se päivä, jolloin te herkeäisitte minua
rakastamasta?

SOFIA. Ei!

    (Gamstrup ja Liima tulevat).

GAMSTRUP. Kyllä jo riittää!

HALME. Mitä näenkään!

GAMSTRUP (katkerana). Paljon kiitoksia! Oletpa tottelevainen lapsi,
ihan siitä pitää sinua kiittää!

SOFIA. Mutta setä rakas, itsehän määräsitte, että minun tuli
vastauksissani käyttää "ei"-sanaa.

GAMSTRUP. Kyllä ihailtavalla tavalla sen täsmällisesti täytitkin!

SOFIA. Pakkohan minun oli niin tehdä, ettette niskojani nurin vääntäisi.

GAMSTRUP. Et tiedä, vaikka nyt juuri sille asialle tulisinkin.

SOFIA. Mutta sehän olisi ihan sedän lupauksia vastaan.

HALME. Mitä tämä merkitsee? Pitikö Sofia neidin sanoa "ei"?

LIIMA. Vai et sinäkään kuullut, että hän vastasi yksinomaan "ei". Ei,
eikä mitään muuta.

HALME. Ja sitä minä en huomannut.

LIIMA. Sittenhän itse olet kuuroista kuuroin!

HALME. Olkoon niin. Mutta koska te kumpikin olette kuulleet
keskustelumme, niin tiedätte siis, että Sofia-neiti on, "ei"llään
antanut minulle kuitenkin myöntävän vastauksen.

GAMSTRUP. Hiljempaa, tässä on minullakin sanottavaa. Ensinnäkin: teidän
herra Halme, on hankittava itsellenne toinen asunto, olkaa niin hyvä,
minä en tule teitä kauemmin pitämään vuokralaisenani.

HALME. Kuinka herra kamreeri? Tekö ajatte minut pois?

GAMSTRUP. Ette tarvitse koroittaa ääntänne, minä olen isäntä talossani,
ja sitäpaitsi, ettehän ole maksanut vuokraannekaan.

HALME. Tuon 150 mk? Eikä muuta? Olen varma, että ystäväni herra Liima
mielisuosiolla tekee sen minun puolestani.

LIIMA. 150 mk? Aivan oikein, herra kamreeri. Sen olen teille maksava,
sillä olen velkaa herra Halmeelle.

GAMSTRUP. Samantekevä! Se syy olikin vähäpätöisempi. Mutta herra
Halme, tahdon sanoa sen teille, että veljentyttäreni ei ikinä tule
vaimoksenne, hän on määrätty herra Liimalle.

LIIMA. Pyydän kunnioittavimmin, sallikaa minun puhua. Mitä minuun
tulee, en tahdo millään muotoa olla entisen oppilaani ja vanhan
ystäväni onnen esteenä.

GAMSTRUP. Vaiti! Kukaan ei kysyne teidän mieltänne tässä.

LIIMA. Kyllä vaan luulen, että minunkin sanani on tultava kuuloon tässä
asiassa.

HALME. Rauhoittukaa, herra Liima, tämä selviää heti.

GAMSTRUP. Vai niin, kuinka sitten aiotte asianne ajaa?

HALME. Täytynee minun siis sanoa se teille, herra kamreeri. Ensiksikin:
veljentyttärestänne on tuleva minun vaimoni; toiseksi: hänestä on
tuleva minun vaimoni ja kolmanneksi: hänestä on tuleva minun vaimoni —

GAMSTRUP. Kuulkaa, mitä ih—

HALME. Ja vielä neljänneksi: te olette antava siihen suostumuksenne!

GAMSTRUP (pidättäen kiukkuaan). Siitä viimeisestä tahdomme ensin alkaa.
Kuinka te pakoittaisitte minut suostumaan?

HALME. Te sangen yksinkertaisesti myönnätte.

GAMSTRUP. Antakaa kuulua.

HALME. Saatte nähdäkin, (ottaa kirjeen esille). Tulen juuri serkkuni
luota, jossa isäni tahdon vaatimuksesta pyysin häntä ja hänen
sydäntään. Edeltäkäsin hän jo tiesi tulostani ja tiesi myöskin
minun toivomukseni. Tiesi, että tahdoin vain lyhyesti yhdellä
sanalla vastauksen. — Ja kun tulen sinne, on hän mennyt eläintarhaan
sulhasineen.

TOISET. Sulhasineen?

HALME. Niin vastattiin. Mutta tuloni ja toivoni tietäen hän oli
jättänyt tämän kirjeen vastaukseksi. Tahdotteko lukea, mitä siinä on?

    (Gamstrup pitää paperia aivan nenänsä edessä.)

GAMSTRUP. En tule hullua hurskaammaksi.

HALME. Pidätte sitä liika lähellä itseänne.

GAMSTRUP (yhä kauemmaksi vieden paperia). En vieläkään ymmärrä.

HALME. Se on vieläkin liika lähellä.

GAMSTRUP. Kylläpä on kirjoitusta! (Liimalle). Pitäkää sitä — kauemmas,
kauemmas, niin etäälle kuin voitte. (Gamstrup ja Liima etenevät
toisistaan. Paperissa on suuren suuri "Ei".) Kyllähän nyt näen, että
siinä on "Ei", mutta mitä sitten? Kun hänellä kerran oli sulhanen, niin
tietysti oli vastauksensa "Ei".

HALME. Olkaa ystävällinen ja olkaa kärsivällinen vielä hetkinen.
(Ottaa toisen tavallisen kirjeen.) Kun nyt olin saanut toivomani
vastauksen, tuon ainoan sanan, ja olin lähdössä pois, jätti hänen
taloudenhoitajansa minulle tämän kirjeen liitteeksi edelliseen. Tässä
serkkuni kirjoittaa, että hän ihmettelee kuinka olin voinut epäilläkään
saavani muunlaista vastausta, eihän hän koskaan ollut aikonutkaan
minusta huolia.

GAMSTRUP. Kovin mairittelevaa!

HALME. Ja siitä todistukseksi hän kertoo olleensa puoli vuotta
kihloissa, ja nyt he menevät naimisiin, jonka vuoksi hän, testamentin
määräyksen mukaisesti, nyt lähettää minulle neljännesmiljoonan
obligatsionin, jonka omistaja minä nyt olen.

GAMSTRUP. Mitä sanottekaan?

LIIMA. Sydämestäni siitä iloitsen. Onni suosii sinua, poika, minun hyvä
ystäväni ja oppilaani. Mutta sen sinä oletkin ansainnut paremmin kuin
moni muu.

HALME. Tämän olen nyt esittänyt teille, herra kamreeri, sen neljännen
kohdan selvitykseksi.

GAMSTRUP. Minkä neljännen?

HALME. Ettekö enää muistakaan, mitä sanoin neljänneksi?

GAMSTRUP. Täytyy tunnustaa, että olen aivan hölmistynyt.

Loppulaulu.

HALME.

    Ja neljäs kohtahan parhain on,
    se tässä nyt huomatkaa!
    On pikku seikka vain arvoton
    kun neidon sydämen saa.
    Ja rakkaus voiton nyt vei,
    :,: näät tottahan niin viisas setä ja kamreeri
    ynnä muu
    myös antautuu
    mieluummin, kuin vastaisi: "ei"!:,:

GAMSTRUP.

    No olkoon niin, käyköön toteen se
    tuo oiva ennustus siis!
    kun Sofialle te kelpaatte,
    niin muusta huolimme viis.
    En kiellä siunausta teilt',
    :,: vaan itse mä yhdistän parin tään
    lempivän,
    onnekkaan,
    sill' öisinhän
    mä hullu, jos vastaisin "ei".:,:

LIIMA.

    Mä saavuin kosijaks' kaupunkiin
    ja hienoks' itseni sain.
    Nyt kauas takaisin kotihin
    mua kellot kutsuvat vain.
    Pois lemmen poluilta, hei!
    :,: Mä astelen portaita tapulin, terveyttä
    tuopi se
    ja kellot ne
    suo kauniimman vastuun kuin "ei".:,:

SOFIA (laulaen yleisöön päin):

    Nyt näytös loppuu, ja selvinneet
    on seikat parahin päin.
    Täss' "ei" ja "kyllä" on kiistelleet
    kuin näitte, oi ystäväin.
    Nyt kaikki toivomme vain:
    :,: Tää näytelmäkappale
    että ois ollut se
    teillekin
    vain mielehen,
    mutt' älkää vain vastatko: "ei!:,:

(Kunkin säkeistön loppua kerratessa yhtyvät kaikki mukaan.)