RAKKAUSUHRI
Runoja
Kirj.
HUUGO JALKANEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
SISÄLLYS:
RAKKAUSUHRI
Rakkausuhri
Aamulaulu
Toukokuun yö
Odotus
Lemmenyö
Sinulle
Rakkaus
Yhdessä
Onni
Tule hiljaa varpaillas
Tytön laulu
Pako
Kuin valkea lilja
Aamu
MUISTOJEN KIRJA.
Syyslaulu
Muistot
Elokuun ilta
Enkeli
Ilta
Kerran
Rikos
Mignonin laulu
Muistojen mailla:
I Avaan portin ja astun puistoon
II Muistanetko
III Ei muuta mulla
IV Niin kylminä syystuulet henkää
KODITON.
Koditon.
I Niin oudot on tiet
II On talo autio
III Ah, missä lienet nyt
IV Oon rikkonut sua vastahan.
V Ei niin suurta tuskaa
VI Kuin lehdet tuulessa
KAIPAUS.
Kaipaus
Uusi Aladdin
Syystunnelma
Pimeys
Tuskain tie
He kolme
Saul
Suomelle
Elämä
Vaaran laella
MERI
Meri
Kuolontanssi
Öinen meri
Laine
Kuutamo merellä
Tähdet
Iltatunnelma
Yö
Yli hohtavan hangen
I
RAKKAUSUHRI
Krone des Lebens,
Glück ohne Ruh'
Liebe, bist du!
_Goethe_.
RAKKAUSUHRI
Kun varjot jäähtyy,
linnut vaikenee,
ja metsät tuoksuu,
mieli haikenee,
sun luokses, armas,
lemmenjuhlaan käyn.
Yön kuulaan hämyyn
peittyy metsätie,
ja puiston, jonne
askeleeni vie,
se verhonnut on
onnen haaveisiin.
Nyt rakkautta
uhkuu tulvillaan
maaemon rinta
kukkavaipassaan,
ja tähdet syttyy
hehkuun kaipaavaan.
Ja ihmissydän,
joka hetken lyö,
min toisena jo
peittää pitkä yö,
kuin verten ääntä
voisi vastustaa!
— Ah armas, armas,
sua janoan
kuin autuuttansa
sielu kuolevan!
Sun povellasi
onneen sulaa syön.
Sun povellasi
taivaat aukenee
ja kesäyöhön
sielu raukenee
kuin uhrituoksu
kukkaisalttarin. —
Sa jumalainen,
pyhä rakkaus,
sa elonliekki,
kuolon vapahdus,
mun ota uhriks'
halpa sydämein!
AAMULAULU
Miten kirkas ja kuulas on aamunkoi,
miten riemuisna lintujen laulut soi,
miten loistava, nuori on mailma!
On onnea täynnänsä kukkiva maa,
ja hymniä metsät humajaa,
ja kastehelmet nurmikoilla loistaa.
Sun kanssasi, armas, sen kaiken nään
sa yksin valkaset mailman tään,
sua ilman on kaikki yötä,
sua ilman on kuoleman varjot vain,
sun kanssasi aamun ja auringon sain,
sun kanssas' sammuu elämäni onni.
TOUKOKUUN YÖ
Yö toukokuun, ah, kunpa vielä voisin
kuin ennen taikasi ma tuntea!
Taas leyhyy kevät-tuore läntinen
tuolt' yli kuutamoisen ulapan,
kuin ennen puistoin puihin lehdet puhkee,
kuin ennen tuoksuu vanhat tuomet taas,
ja lemmenkylläisien lehväin alla
onnellisna linnut uneksii.
Jää sulanut on sydämeltä maan,
se herää syleilyhyn auringon: —
se syttyy uuden rakkauden riemuun,
kun armaansa sen valtaa hehkullaan. —
Te kevätsävelien vuolaat aallot,
te kohden korkeutta ylenette
ja väräjävin, ihmeellisin äänin
maan, avaruuden kaiken täytätte.
Oi vapahtakaa ihmissydämet
te mailmat tulvahanne hukuttain!
ODOTUS
Raskaat pilvet, mun murheeni varjot,
peittävät tähdet ja taivaan.
Ahtaat, arkiset, harmaat kadut
sieluni kaipuun kahlitsee;
ikävä tuulen huokailussa,
ikävä aaltojen laulussa soi.
Rakkaina lemmenjuhlaan
ohi onnelliset käy.
— Sua vaan ei näy! — —
Sua iäti oottaako saan?
LEMMENYÖ
Lemmenyö! Pyhä lemmenyö! —
Yhä onnesta juopunut oon,
yhä katselen kauas merten taa,
yhä hengitän tuoksua kevään
ja elän sen kaiken uudelleen,
kun lempeenä leyhyy hengitys yön
yli meren ja puiston mun kasvoillein. —
Sun tunnen huulesi kuumat vielä,
sun tunnen, syömesi kiivaan lyönnin,
poven nuoren pehmeän nousun, —
ja mesi on kielesi alla
ja hunaja huulillas
ja kukkaistuoksuna huumaa
mun aistini henkäilys.
SINULLE
Siunattu olkoon,
armas, sun tiesi,
valkean onnen
kun sieluuni loit!
Liljoja nouskoon
sun askeltes alta,
tähdet sun otsasi
kirkastakoot!
Sillä sa oot mun
onneni yksin,
aurinko päiväin,
tähteni yön.
Temppeli oot sa,
jossa ma uhraan
kaikkeni luojalle
rakkauden. —
Siunattu olkoon,
armas, sun tiesi,
siunattu hetkesi
viimeinen!
RAKKAUS
Ei myrskyt, tuiskut, pakkassäät
voi estää mua luokses saapumasta!
Ei talvenviima katsehes,
vaikk' ois se kylmä niinkuin Manalasta!
Sun sydämesi sulatan
ma hehkullani, jot' ei Etna voita,
sun sytytän ma lemmellä,
mi onneen kutsuu ihmiskohtaloita.
Sen valtaa mahtavampaa ei
oo alla koko taivaan avaruuden,
se valtijas on maailmain
ja Luoja kaiken elon ikuisuuden.
Se yksin Vapahtaja on,
sen valtaa vaikka tunnusta ei aika;
se salaa saapuu kaikkein luo,
ja kerran kaikki valloittaa sen taika.
Muu kaikki katoo, hukkuu pois, —
maan peittää yö, ei enää aamu koita! —
se yksin vain on ikuinen
ja ikuisesti luo se maailmoita.
YHDESSÄ
Niin kolkkoa yksin on astua
suureen yöhön! —
Armas, sun kanssasi kukkaispolku
on kuolonkin tie.
Yhdessä elää — yhdessä sammua pois,
ettei veis kade maailma onnea meiltä!
Yhdessä astuimme elämän ihmemaille,
löysimme suuren onnen temppelin,
ikuisen lemmen pyhän taikamaljan, —
yhdessä pohjaan saakka sen tyhjennämme, —
yhdessä, armas, niinhän, astumme kerran
suuren hiljaisuuden hämärään.
ONNI
Pää taipuneena, silmin ummistetuin
ja povi kiihkeästi kohoillen
sa vaivut suudelmien pitkään riemuun.
Illanrusko hehkuu poskillasi —
ja silmäsi kuin tähdet pilven alta
joskus sulaneina katsovat.
Kuin siivin häipyy illan hetket pois:
vaikk' ois suudelma kuin iäisyys,
hetkessä se ohitsemme ois! —
Kuinka tyhjää, kuinka turhaa kaikki!
Nytkin, armas, vaikk' on malja täysin,
tyhjänä sen huulilleni vien!
TULE HILJAA VARPAILLAS
Tule hiljaa varpaillas,
kun luokseni käyt, —
näet mulla on isäntä tuima!
Lähin naapuri on hän
ja tarkka ja kiivas,
kade, luihu ja ilkeä.
Hän on vanha kuin taivas,
vaan tyttöjä vaanii
kuin kyttä hän kaiket yöt.
Viha silmissä kiiluu,
kun nauravat vaan
hälle vasten naavaista partaa
— ken häntä nyt ehdoin huolis! —
ja siksi kun saa
hän kouriinsa jonkun,
ei auta huuto, ei itkukaan,
hänet luokseen hän vie, — —
kai tunnetkin naapurin tuiman? —
Vai et, no siis:
varo häntä, armas,
en sois' sua hälle ma koskaan! —
Tule hiljaa varpaillas,
kun luokseni käyt:
on Kuolema naapuri mulla!
TYTÖN LAULU
Niin monta on sortunut murheeseen,
niin monta on vienyt halla,
niin monta sydämin murtunein
nyt nukkuu nurmen alla.
En pelkää, armas, jos kuinka käy,
se oisi vain onneni kukka.
Mut jos sa hylkäät mun rakkautein,
voi silloin mua, tyttö rukka!
Voi silloin päiviä nuoruutein:
se oisi mun onneni surma!
Oi armas, sua ilman en elää voi,
mun veisi tuhanten turma!
PAKO
Hyväile vilvoittavin sormin
mun otsaani polttavaa,
suutele hiljaa pois
tuskan kalvava kuume
ja riemua, riemua lemmen
luo rintani tulvilleen!
Ah! miten kiitää vaunu
läpi öisen kaupungin —
kuin pyrstötähti halki maailmoiden.
Jää jälkeen kaikki,
mi kallista meille.
On kiire, on kiire,
yhä vinhemmin vaan!
Pako ainoa turva!
Joka hetki on kallis:
yö, kuolema jäljessä kiidättää!
Sa kiedot kuin viiniköynnös
sulosi nuoren mun syömellein.
Ja hempeän ruumiisi lemmenhuuma
kuin viininhehku mun päihdyttää.
Ja suudelmas hellä on kiihkeän kuuma,
kun sulaa syömesi kyyneliin.
— Mitä itket, armas?
Onneenko hellyt?
Vai kuolemantuskaako värjyy syömes,
kun kuiskaat kuumasti korvahain? — —
Ja se sana soi ja polttaa sielussain
kuin elämän pyhimmän salaisuuden aavistus. —
Vaikka iäti mua syleilisit,
vaikka rakastaisit mua palavammin,
kuin yks'kään ihminen voi rakastaa,
minä sittekin taakkani alle näännyn.
Niin kiireellä kiitää elämä pois
kuin tie tämän vaunun alta,
haihtuu kuin suloinen humala pois, —
taittuu kohdallas kerran: —
yön astut hiljaisuuteen. — —
Mitä itket, armas?
Onneenko hellyt?
Vai kuolemantuskaako värjyy syömes?
Vai pakenevain hetkien ihanuuttako itket? —
Katso, kuinka hohtaa kuu
ja säihkyy tähdet,
katso, kuin on kaunis
taivaan tumma sini,
katso, kuinka aukee ikuisuus,
tuo outo katse yön,
suureen hiljaisuuteen
mailman sulkien! —
Ah, miten loistaa katsees kyyneleisnä,
ja vieno, surullinen hymy
kuin elo uusi herää huulilles, —
ruusuhuulillesi, joille kerran painaa
kolkko kuolo kalvaan suudelman! —
Hyväile vilvoittavin sormin
mun otsaani polttavaa,
suutele hiljaa pois
tuskan kalvava kuume, —
ja vaunu vinhasti kiitäköön
läpi öisen kaupungin,
paetkoot huimasti elämän hetket pois,
ja levittäköön hiljaisuutensa kuolemanyö
tämän nukkuvan kaupungin ylle
— elämän ylle,
nyt on katoavain hetkien nautinto meidän!
KUIN VALKEA LILJA
Kuin valkea lilja hohtaa
sun povesi rinnallain
läpi öisen hämärän-hunnun.
Vaan kuuma on suudelma huuliltas
ja lämmin sun rintasi kosketus;
mun sykkii sydämeni tulvillaan.
Kun katson sua kaunihina noin,
ja hellästi ja hiljaa hyväillen
kun käteni sun muotojasi hiipii,
ma luulen sua unelmaksi vain;
ma tulisehen syleilyyn sun suljen,
ma tunnen sydämesi sykinnän, —
sa kuumasti mun rintaas vasten painat:
mun silloin valtaa riemu verevin,
mi kuolevaisten osaksi on suotu,
mun tulvii sydämeeni lämmin laine,
ja rinta väkevästi aaltoaa. — —
Sen hetken hekumahan mailmat sulaa,
kun sielu sieluun, rinta rintaan liittyy,
ja sydämiin kuin hehku auringon
luo onni sädetulvan lämpimän.
AAMU
Kuu painuu taakse taivaanrannan
— pian aamu on, —
kuu kultaa rannattoman ulapan, —
pian kalvennut on kaikki:
pois painuu vanha, uusi päivä koittaa.
Ja haaveksien luonto nukkuu vaan
kuin neitonen,
ja hiljaisuuden hymni
yli vetten henkii. —
Niin valjeta kun kerran vois,
niin hymyilevän tyynnä mennä pois,
niin tuskatta kuin kuulas kesäyö
hiljaisuuden suureen valtakuntaan!
II
MUISTOJEN KIRJA.
SYYSLAULU
Syyssävelet soi
yli kaupungin
ja puistojen kellastuvain.
Kuin kuoleva huokaa
kuihtunut maa,
jo henkii tuonelan tuulet
ja kalveilla lehdillä
kuolema hiipii
ja kalmankarkelo käy.
Ah! nyt yli muistoin
käy henkäys kaipuun
niin haikea, haaveinen;
kuin hempeät sormet,
kuin suudelmat hennot
ne hyväillen koskevat sieluain,
kuin tanssin huumeessa immet armaat
ne lumoo oudolla onnellaan
— ja häipyvät pois
kuin päivät, kuin vuodet
ja vievät kalleimman mennessään. —
Näin kerran soi
syys haudallain
ja kelmeät lehdet karkeloi
yli kummun kuihtuneen,
ja tuskat, myrskyt on laantuneet
ja muistot yöhön
on nukkuneet
niin oudon hiljaiseen.
MUISTOT
Ne saapuu taasen,
vanhat muistot nuo,
ja vanhan kaipuun
uuteen liekkiin luo. —
On vuotta monta
iäks mennyt pois,
vaan vielä muistan,
niinkuin nyt se ois,
sen kesän armaan —
puiston kukat, puut
ja järven aallot,
öiset tähdet, kuut
ja metsälammen,
kisat kesäyön
ja hovinneidon,
johon syttyi syön;
sun sulos muistan,
unelmaini kukka,
sa muistoin mailla
olet ihanin: —
kuin taivas katse,
päivänkultaa tukka
ja olentosi —
niinkuin enkelin!
— Ah, mikä lumo
ensi lemmen yllä
ja mikä sulo
ensi lemmityllä!
ELOKUUN ILTA
On elonkorjuun aika,
ja hedelmäinsä runsautta uhkuu maa.
Ehtoon henkäily hellänä hyväillen käy
yli raskaitten kuhilain,
ja kuulaan iltataivaan korkeudessa
nuori pääskysparvi livertää.
Uusi kelmeä kuu — kuin syksyn enne —
tumman metsän ylle kohoaa,
viime äänet onnellisen sorsaperheen
haipuu illan haaveelliseen hämärään,
ja hajaantuvain poutapilvien yllä
joku vaalea, yksinäinen tähti sädehtii.
Hiljaa lipuu vene järven pintaa
unelmaisen illan kuulaudessa. —
On kaikki äänet iltaan vaienneet,
vain karjankello kaukaa helähtää. —
Ja mun sydämeeni hiipii hiljaa
kesäöinen tähtikirkas onni,
kun katsot mua haaveksien noin
kuin illan valohämyyn hiuenneena. —
Näin jos aina onnellinen ois,
suuren mailmanhengen helmaan,
niinkuin suudelmaasi sun,
autuaana sulautua vois!
ENKELI
Yksi on enkeli,
muistojen valkea lilja,
taivaan siintävä kirkkaus katseessaan.
Yksi on enkeli,
valoisa, lempeä, jalo,
kaunis kuin kukkaset maan,
puhdas kuin valkehin lumi.
Yksi on enkeli,
hän meni varhain pois, — —
tähän mailmaan liian hyvä hän ollut ois! —
Miksi ma jäinkään
mailman saastahan tänne,
miksi en mennytkään
hänen kanssaan pois!
Unteni enkeli,
kaipaus taivainen,
mua ohjaa yöstäni
luoksesi valkeuteen!
Siellä, missä sa oot,
oi kauneus, kirkkaus, onni,
on taivas ja autuus ja rauha
— sun luonasi vain!
ILTA
Pois painuu päivä,
ja saapuu yö,
pian viime kerran
sydän lyö.
Oi nuoruusaika,
oi armahain,
on kaikki kohta
muisto vain!
KERRAN
Miksi milloinkaan
sinut nähdä sainkaan!
Päiväin onnen
sa multa veit,
päiväin onnen
ja öitten rauhan,
ja turhaan etsin
ma lohtuain.
Turhaan etsin
ma onneain.
Sen katsees kätköissä
kerran näin
kuin päivän menneen,
mi sammui pois.
Ja turhaan etsin
nyt mennyttäin!
RIKOS
Teit väärin, väärin sa mulle,
teit väärin sa itselles,
kun elämän huuman annoit
sa tallata rakkautes.
Sitä luonto ei anteeks anna,
se rikkojat kostolla lyö,
ja tuskat sydäntä kahden
kuin hehkuva hiillos syö.
Ja ma luulen, että sen polton
vain laineet lääkitä voi:
meren aavan lempeä laulu
vain yksin lohtuna soi.
MIGNONIN LAULU
(Goethe.)
Mun tuntee tuskani
vain kaihomieli,
mun orpouttani
ei kerro kieli,
kun tuonne katson
taivaanrannan taa.
Ah, poiss' on armas,
hänt' en nähdä saa!
Vain sielun polttehen
sain kuumeisen. —
Mun tuntee tuskani
vain kaihomieli.
MUISTOJEN MAILLA
I
Avaan portin ja astun puistoon
alle vanhojen vaahterain.
Vanha kaipuu mun tänne toi
ohi syksyn keltaisten maisemain.
On kaikki täälläkin tuoni vienyt. —
Ah, näinkö, näinkö se kuihtuu pois,
mi kerran nuorena kukkaan nousi!
Nyt näinkö kaikki se kuollut ois! —
Näin liekin parhain! — —
Tää sointuu sieluni säveliin.
Kuin auringon kultaama syksypäivä
nyt eessäin elämä aukenee.
On kevät kallehin taakse jäänyt,
on tullut syksy ja tummat yöt,
ja menneet päivät kuin unet joskus
vain yöstä luokseni liitelee.
Te onnen hetket, niin harvat, rakkaat,
ma teitä vaalin kuin sieluain, —
te ainoat aarteeni tyhjyydessä,
kuin saituri teitä ma vartioin:
ei sormin saastaisin yksikään
saa onnenkultaanne koskettaa;
kun kuolen kerran, ma kerallain
vien pyhän aarteeni hautahain.
II
Muistanetko vielä, kuinka kerran
lehväin siimeksessä istuimme,
kuinka ruusuin tuoksuun huumautuen
nuorin, neitseellisen aroin tuntein
ensi sylinannon onneen raukesit?
Ma katsees hohteen, äänes soinnun muistan
ja sytyttävän, nuoren kauneutesi,
ja kuinka kukkatarhan tuoksuihin
ja säteisihin kesäauringon
pois suli surut onnen huumeeseen:
— kuin satua vain se kaikki on nyt, —
ja kohta — ennenkuin huomaammekaan —
jo tuhat vuotta haudassa maanneet oomme!
III
Ei muuta mulla
kuin muistot vain:
joka hellän hetken,
min sulta sain,
joka kylmän katseen
kun lämpöä hain,
syvät lemmenyöt,
sulat kuiskailut,
vihan ukkossäät,
tylyt tuiskailut,
minä säilytän kaikki
ne sielussain. —
Ei muuta mulla
kuin muistot vain!
IV
Niin kylminä syystuulet henkää,
niin kolkko on muistojen maa, —
ei enää armas vastahani riennä.
On kuolleet ruususi rakkaat
ja liljat ja tulppaanit, —
ja sydämeni unelma on kuollut.
Kuin paljahat, mustat oksat,
kuin kelmeät lehdet maan,
niin kuihtunutta elämää on muistot.
Vaan kalliimpi kaikkea mulle
on muistosi kuitenkin,
oi elon kadotettu paratiisi!
III
KODITON. <<< 24
KODITON
I
Niin oudot on tiet,
niin vieraita maat,
niin vieraita ihmiset kaikki.
Ei lämmintä ääntä,
ei katsetta hellää, —
vain kylmyyttä, vainoa, vihaa.
Kai povessa maan
kodin kerran saan
kera kaipuun, mun armahain!
II
On talo autio, —
yön äänet hiljaa puissa soi.
Niin ahdistava tuska rintaa kalvaa,
niin ikävähän nääntyvä on syön,
kun juhlan muistot mieleen kohoaa, —
muistot kaipaavien katseitten,
jotka tylyyn uhmaan kilpistyi,
vaikka ivallisen hymyn alla
sydän toivotonta orpouttaan itki.
1912.
III
Ah, missä lienet nyt,
kenen huulet juo
sun ruusuhuultes hurmaa? — -—
On kesäyö
ja järven tyveneltä
tänne laulu kaipaavana soi.
Metsät tuoksuu, —
tummat siimekset
kutsuu houkutuksin tuhansin. —
Ah, missä lienet, armahani, nyt!
IV
Oon rikkonut sua vastahan,
oi isä, iäisyys,
oon tuhlannut sun lahjasi
ma tiellä turhuuden;
kuin raskas vuori mua murhe painaa.
Mua kurjempaa ei olla voi,
mua kalvaa katumus
ja raatelee kuin pedot rintaani.
Suo mulle armos ääretön,
suo anteeksannon yö,
suo unhoituksen vapahdus
ja kodin rauha suo!
V
Ei niin suurta tuskaa,
ettei kestä mies,
vaikka turma uhkaa,
mies on mies,
vaikk' on kaikki tuhkaa,
nousee raunioiden alta
tahdon valta.
VI
Kuin lehdet tuulessa
ihmiset on;
sama heillä on kohtalo
lohduton.
Kuin keväällä silmut
he alkavat retken,
kuin lehvillä lehdet
he häilyvät hetken,
kuin syksyllä lehdet
he laastaan pois,
kuin heitä ei koskaan
ollut ois!
Ja heidän hautansa
vuossadat tallaa.
1912.
IV
KAIPAUS.
KAIPAUS
Yön yksinäinen kaipaus
mun armahani on
ja ystäväni uskollisin, parhain.
Muut viedään lahjat kohtalon,
hänt' eivät viedä voi!
Ma hänet olen kohdannut jo varhain.
Hän kevään ensi kukista
jo kuiskii korvahain
ja joka neidon katseessa hän lymyy.
Ja syksyöin, kun rinnassain
niin sairas sävel soi,
hän kaikkialta vastahani hymyy.
Kun yksin käyn, ja kalvas kuu
maat, meret hopeoi,
ja taivahalla toivon tähdet palaa,
ja kaupungista humu soi
yön hiljaisuutehen,
mun sydämeeni kaipuu hiipii salaa.
Hän rinnalleni painaa pään
ja itkee hiljalleen,
mun hivuttaviin hyväilyihin sulkee.
Ja kerran yöhön viimeiseen
kun viime ilta vie,
hän kuolon maille kerallani kulkee.
1912.
UUSI ALADDIN
Yön ystävä, ruhtinas unten;
mitä siitä, jos kerjuri vain,
mitä siitä, jos houkkio, narri,
unet mulla on vallassain!
Mitä siitä, jos mailma ei maksa
rovon vertaa mun helmistäin,
pian pääsenhän kotiin jälleen,
hyvän enteen yöllä jo näin.
Olen outo ja onneton täällä,
elo mainen on tuskaa vain.
Ah, miksei suotu olla
mun valtakunnassain?
1912.
SYYSTUNNELMA
Taivas synkkä
kuin uhkaava surma,
eessä kurja,
solskeinen tie.
Uupumus vaanien
jäljessä käy
kuin syksyiset usvat
kalvavin myrkyin,
kuin loputtomat sateet
ikuisin itkuin,
kuin hivuttavat huolet,
kuin kuluttava murhe,
herpaisten hermot
ja lamaisten lahjat,
vainoten, vallaten,
lokaan tallaten
kaiken, mi pyrkii,
mi toivoo ja uskoo
valoon ja onneen
koittavan kevään.
Loppuko tullut?
Nytkö jo uuvun?
Nytkö jo päättyy
toivoton tie? —
Minnekä mennä,
missä on suoja,
missä koti? —
Täällä on tuska
ja kuolo ja kurjuus;
siellä on musta
tuntematon! —
Ainoa lohtu,
ainoa toivo:
kärsi ja kestä
ja kuole ja maadu
— et yksin sa kaadu! —
ja kiitä luojaa
ja surmaajaa!
1912.
PIMEYS
Kohtalon korkea valta,
oi päästä mun tuskani alta!
Se yö, mi ei valkene milloinkaan,
minut kietoo, saartaa kauhuillaan.
Minä näännyn taakkani alle,
oi armoa uupujalle!
Joka puolla on synkintä synkin yö,
jota tähti ei valkase yksikään,
jota aamun koi
ei voittaa voi,
joka varjoon mun hautaa äänettömään
ja hulluudella mun lyö.
Kuin pitkä marttyyripiina
elo mulle ollut on.
Vain kuolon käärinliina
voi lääkitä haavain polttelon.
Joka riehunnan yö
nyt kauhulla lyö
elon tyhjyyden portit auki:
— onneton sielu,
nyt aukee allesi sun
epätoivon pohjaton nielu. — —
Pimeys ja tyhjyys!
Ah, ota pois tämä tuskan kalkki,
ikuinen tyhjyys!
1912.
TUSKAIN TIE
Käy kautta tuskain kirkastuksen tie,
se kautta kuolon valkeuteen vie
ja suuren rakkauden onnelaan,
kun kestetty on kärsimykset maan.
Niin pohjattoman kaipauksen sain
ja samaa rakkautta turhaan hain.
Niin pientä kaikki nautinnot on maan
syön nälkään nääntyy rikkaudessaan!
Ah missä, missä päällä maailman
on rakkaus, mi voittaa kuoleman,
niin rajaton kuin suuri hiljaisuus,
kuin kaikkeuden sydän, jumaluus!
HE KOLME
He kolme mun kulkuni johtaa
yli yön, yli tyhjyyden;
he kohtalon tähtinä hohtaa
yli elämän erheitten.
Hänet, valkean onneni, aamuin
valon välkkeessä säihkyvän nään
kun kaikkoo harmahin haamuin
yö unhojen hämärään.
Se toinen mun illoin kohtaa,
kun kaipuu sairaaksi saa,
hän villiin juhlaan mun johtaa
ja liekkinä riuduttaa.
Se kolmas, se kalvea aave,
mua vainoo varjona yön.
— Oi hullu onnen haave:
olet häneen sa vihkitty, syön!
SAUL
Saul istuu ääneti vuoteellaan
ja miettii synkkänä kohtaloaan.
Ken yksinäiseks on luotu,
ei hälle onnea suotu,
hälle kuoleman-kolkko on piiri maan,
hän turhaan paeta koittaa,
hänet yö ja pimeys voittaa,
hänet unhoon haudataan.
Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa,
mi polttanut Saulin on rintaa!
Ja paimenen harppu helkkäen soi,
vaan soitto ei Saulia auttaa voi.
Hänen sielunsa sairaus sulkee,
hän houreiden yössä kulkee,
niin oudot on mietteen tiet.
Sinä paimen nuori ja pieni,
kun häipyy yöhön tieni,
sinä valtikan multa viet.
Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa,
mi polttanut Saulin on rintaa!
Mitä on, mitä olla on kuningas
ja kansan kaiken valtijas?
Kun on yllä vain hiljaisuutta
ja tuntemattomuutta,
ja alla on kaikki muut!
Ei yhtään yhdenvertaa!
Ei ainuttakan kertaa
syki syön, kun puhuu suut!
Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa,
mi polttanut Saulin on rintaa!
Mua hulluksi luulkoon kansani vain,
ma kaiken turhuuden nähdä sain,
vei kaiken uskon se multa,
on turhaa kunnia, kulta
ja rakkaus houretta vaan.
Mit on jäljellä kuninkaasta
ja narrien valtijaasta,
kun muutun mullaksi maan?
Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa,
mi polttanut Saulin on rintaa!
SUOMELLE
Suomeni, onneton vainojen maa,
vieläkö päiväsi koittaa?
Suomeni, sankarilaulujen maa,
vieläkö valtasi voittaa?
Vieläkö nousee haudastaan
vapaus sorretun syntymämaan?
Vaiko jo kohtalos kuolla on,
kuulu Kalevan kansa,
kuolla kuin orja maineeton,
kurja Kullervon kansa?
Uupua unhoon hiljalleen
korkeine, nuorine toiveineen! —
Laulaja, ylläsi hämärtää,
sytytä lamppusi yöhön!
Kuolontanssi ei kesken jää,
vaikka sa ryhdyt työhön.
Yö ja kuolo jos yllättää,
laulujen Suomi ei unhoon jää!
ELÄMÄ
Peittää mustimmankin kulon
kesä kukkaverhoon heleään,
hehkuu ruusut hautojenkin yllä.
Versoo metsät nuoret, vehreät
raunioilla linnain, mökkien:
ihmissuvun hautaa unhoitus, —
keväällä jo uusi kukkaan puhkee.
Ihmeellinen lahja elämän!
Ilonsävel kukkanurmikoilla,
kesäpäivä — paimenhuilun ääni,
heläjävä nauru neitojen
taikka laulu järven tyvenellä, —
sitten yö ja kuolinvalitukset,
taru tuskasta ja kyynelistä, —
sitten tutkimaton hiljaisuus: — —
silmäin lumetta on ollut kaikki
niinkuin synkkäin syvyyksien yllä
lainehilla loiste auringon.
VAARAN LAELLA
Mitä näen? —
Keinuvat vainiot, heleät niityt
ja vakaat, valtavat metsien vyöt —
vaan sitten katseelta salpaa tien
siintävät vaarain harjut.
Yllä lehväin keinuva katto
ja taivaan kirkas kuulto,
— kauas ei ihmiskatse kanna!
Mitä kuulen? —
Sointuja suuren suven,
joka ihmissielun jo ammoin
rauhaan tuutinut on.
Rauhaan! — —
Ei, sitä onnea suotu ei sulle vielä!
Levoton on laulajan tie,
ja kaipaus rintaa polttaa,
kunnes herää hän tuskansa tuudinnasta,
kunnes kuulee hän soinnut suuren kevään,
kunnes suuren vapahduksen riemu,
niinkuin valtavan kosken vuolteet,
maailmanlauluna elämän kaikkeussoinnuin
valtoinaan hänen rinnastansa tulvii.
V
MERI
MERI
Meri tutkimaton,
meri, sielu maan,
ylös taivaisiin
sinä kaipaat pois,
ja sun henkesi pilvinä liitää.
Vaan armaan luo
alas helmaan maan
sinut sitoo rakkaus
voimallaan.
Maa kukkasin sai
sinut vangikseen —
ja vaippaan jään
sinut kahlitsee;
niin uinut yön sinä pitkän.
Vaan vankina jään
ja vallassa yön
sua kaipaus kalvaa,
sun kärsii syön.
Ja kun kahleet jään
kevät kirvoittaa,
taas aaltosi nostat
sa karkelemaan,
ja sun rintasi kaipaus laukee.
Yli kaupunkein,
yli kaiken maan
sun tulvii tunteesi
valtoinaan.
Sinä paljon sait,
vaan pohjaton on
sun rintasi kaipuu
sammumaton:
miten saat, miten saat sen julki?
Miten kuohuukin
sun sielussas,
mykän sävelen vain
saat huuliltas!
Ja kun myrskyten soi
yö-tuskasi sun,
tai hiljalleen
sävel-aaltosi lyö
tylyn kuuroja rantoja vasten,
ken ymmärtää
sun laulusi, ken?
ken mittaa riemut
ja tuskat sen?
KUOLONTANSSI
Kuolontanssi,
aaltojen tanssi!
Hetken leikki
— ja ääretön yö.
Pinnalla tanssi,
pohjalla taisto,
kuolontaisto
— ja ääretön yö.
Kiihkeä, kiehuva,
riehuva parvi, —
ihmismeri! —
määrätön saatto
mailmojen alkuun —
mailmojen loppuun,
iäti hyörien
vertensä tahtiin, —
kaikki ne sortuu
kohtalon mahtiin,
kaikki ne hautaa
ääretön yö.
Ikuinen taivas,
ikuiset tähdet,
ei jäähdytä katseenne
viettiä verten!
Lempeät katseet,
hempeät hymyt,
ruusuiset huulet,
hurmaavat muodot!
Syttyvät syömet
hehkuun hurjaan,
polttaa rintoja
kuumeinen kaipuu,
keinuvat vartalot
verten tahtiin, —
kaikki ne sortuu
kohtalon mahtiin,
kaikki ne hautaa
ääretön yö.
ÖINEN MERI
Sun lauluasi, meri, kuuntelen
kuin armahani hyväilevää ääntä.
Niin hyljätyksi kesken ihmisten
ma tunnen sydämeni rakkauden.
Sa yksin laulat lohdutusta mulle.
Sua rakastan ma sätehissä päivän
ja illanruskon ruusuhohteessa,
sua rakastan ma synkkyydessä yön,
kun rantaan äänettömän kaupungin
sun valittava äänes hiljaa soi
kuin ihmiskohtaloa itkien.
Kuin iltatähti helmaan himmeen yön
sun syleilyysi niinkuin armahan
ma tahdon hiljallensa sammua
ja nukkua sun laulus säveliin!
LAINE
Sua siivillä myrskyn
yli kuohujen hyrskyn,
yli aaltojen pauhun
ja kuilujen kauhun
ma turhaan hain
yli maailmain.
Olen laine ma vain,
elon hetkisen sain;
meren synnyin ahdosta
aaltoamaan,
sen syöksyin tahdosta
taistelemaan:
ja eespäin vaan
yhä kiista se käy,
vaan milloinkaan
ei määrää näy.
Niin etsin ma rientäen,
ponnistain
sua keskeltä kuohujen
vaahtoavain.
Jo valkean rinnan
yli riehuvan pinnan
ma hohtavan luulen,
jo äänesi kuulen
ja syöksyn päin
sinut yllättäin —
vaan turha on työ
ja taisto ja kiista,
taas poissa on riista,
ja vastaan lyö
meren valtava vyö! — —
Tää kilvotus parhaan
kai määrämme lie,
ei tietämme harhaan
se taistelu vie.
Ken uupuu, ken taipuu,
sen tallaa muut,
se armotta vaipuu,
sen katkee kaipuu,
sen taittuu tie. —
Niin siivillä myrskyn
yli kuohujen hyrskyn,
yli aaltojen pauhun
ja kuilujen kauhun
mun kulkee tie —
mun kunnes uupumus
unhoon vie.
KUUTAMO MERELLÄ
Meri tyynnä päilyy,
meri aava, rannaton, rauhaton.
Meren jättiläinen nukkuu,
vain rinta hiljallensa huokaa.
Kuu äänetönnä katsoo nukkujaa
kuin vaimo päihtynyttä miestä:
sen uni on koiranunta,
se hetkessä herätä voi
ja ärtyä hurjaan raivoon
ja hulluna temmeltää
ja ärjyä, myrskytä, piestä —
voi häntä, ken tielle jää! —
sen kunnes uupumus valtaa
ja kaataa uudelleen,
ja uni riehunnalta voiton vie.
Nyt on nukkunut ukko,
nyt on vaimokin rauhan saanut,
ja lapsetkin, pienet tähdet,
emon suojasta kurkistaa,
kun isä nukkuu. —
Vai vertaisiko sua neitoseen,
joka lempeen voitettu on,
joka turhaan taisteli kauan,
joka uhmasi, hylkäsi, ilkkui
ja riehui, itki ja vaikeroi,
vaan viimein heltyi ja vaipui
sylinantoon lempeään
ja iäisyydenpitkiin suudelmiin, —
joka äänetönnä lepää onnessaan
povi hiljallensa kohoillen ja laskein.
— Vaan leikki pois!
Nyt herää jättiläinen.
Sen myrskynpuuska nostaa vuoteeltaan.
Jo soittaa tuuli touveissa kuin huilu,
ja kuohupäiset, raivostuneet aallot
ne purtta paiskelee kuin lastua.
Niin olet, meri, niinkuin elämä,
niin vaihteleva, myrskyävä, tyly,
vain joskus hellä, lempeä kuin onni. —
Nyt kuohujen kanssa karkeloon
kuun kalvaat immet käy.
— Varo, purjehtija ulapan,
ne vielä vievät sun,
ne taikoo, valtaa tanssillaan,
sun kietoo syleilyynsä,
sun tempaa karkeloon —
kuolontanssiin kuohujen yllä —
vajottavaan, pettävähän leikkiin
niinkuin vain elämä itse.
TÄHDET
Ihminen häilyy hetken päällä maan,
läikkyvä laine on hänen tarunsa vaan,
sykkivä hetki ainoa haihtuva onni, —
ääretön kaipuu täyty ei milloinkaan.
Ikuiset tähdet ihmeellisen yön,
turhaan hetken lainehet kaipaavat
sulkea teidät, korkeat, syleilyynsä,
turhaan pyrkii taivaihin ihmissyön.
Tähdet tunnen, joita ma suudella saan;
taivaat löysin heidän ma katseestaan.
— Lempeät tähdet, kunpa en nähdä saisi
teidän, armaat, sammuvan milloinkaan!
ILTATUNNELMA
Lämmin kesäilta henkii ikkunaan
yli hiljaisen rantakadun puiden.
Illanruskon väriloistehessa
ruusunpunaisena päilyy tyyni meri
kuin neidon posket ensi suudelmasta.
Ruusumeri, ruusuhohde taivaan,
illan ihmeellinen ruusuhämy! —
Ihanaksi mieli valahtaa.
Ja niinkuin rakastetun hyväilyt
haaveellisen soiton säveleet
illan ihanassa värihohtehessa
sydämeni hiljaa tuutivat
onnen satumaille autuaille.
YÖ
Vaiti on metsä,
ääneti aallot,
vaieten välkkyvät
taivaalla tähdet,
ja mykkä on yö.
— Näinkö, ah näinkö
mykkä on kerran
kuoleman yö!
YLI HOHTAVAN HANGEN
Yli hohtavan hangen
käy hiihtäjän tie,
yli jäätikön aavan
hänet kaipaus vie.
Jää kaupunki taa,
surun usvien maa,
savupilveen peittyen pois
näköpiirin taa.
Yön vangilta kahleet aukee,
sydän riemuun elpyen lyö,
saa pilvien siivet sielu,
jää taakse tuska ja yö.
Tuoll' äärellä taivaan kangastaa
jo ikuisen onnen auringonmaa. —
Sinne, ah sinne
päin valoa vie
yli hohtavan hangen
hiihtäjän tie! — —
Niin kaukana on
sen autuus vaan.
Ehtiikö sinne
hän milloinkaan? — —
Mitä siitä, jos ei,
jos kuolema vie:
niin hohtavan kaunis
on hiihtäjän tie!Project Gutenberg
Rakkausuhri : $b Runoja
Jalkanen, Huugo