HURMIOITUNEET KASVOT
Runoja
Kirj.
Elina Vaara
Katri Vala
Yrjö Jylhä
Olavi Lauri
Ilmari Pimiä
Lauri Viljanen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
ELINA VAARA: PALMURANNAT
Netkron sadusta
Suleika I-V
Odaliski
Luutun helähdyksiä
Yö keitaalla
KATRI VALA: OLEANDERISATU
Hajuherneet
Oleanderisatu
Ihana päällikkö
Meren rannalla
Venhelaulu
Valkoiset pyhimykset
Ikävä
Syksyinen kuu
YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA
Tyrmästä tullut
Ad astra
Jäätynyt
Painajaisuni
Kotimatkalla
Sirkuksessa
Härkätaistelija I-II
OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU
Iltatähti
Aamutunnelma
Sydänpäivä
Kuuma yö
Kaukana merellä
Tummat illat
Outo serenaadi
ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ
Akordi
Herännyt kevät
Puutarha-odotus
Kuu paistaa
Syksyinen lähtö
Pitkä ilta
Tää kukkanen
Laulu iltatähdille
Näkinkenkä
LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU
Ensi hyväily
Poppelit
Pilvi
Eron tuska
Laskeva aurinko
Syksyinen kukkatarha
Syksy ja kevät
Hiljaisessa metsässä
Tähtikeinu
ELINA VAARA: PALMURANNAT
NETKRON SADUSTA.
Netkron laulu.
Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla,
kun taivas sinihehkuvana palaa.
Soi pääni yllä palmujen raikas humina,
ja vesiheinä polviani halaa.
Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva,
sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
mut poskeni on polttavat kuin hiili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
ja tyttö valkein kaupungissa lienen,
mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta:
on kotka vienyt sandaalini pienen!
Pyhä lintu.
Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas,
kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa:
sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias,
ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!
Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin
nyt maahan mahtavimman jalkain juureen,
ja taivaan sineen kohoo jälleen komein
kaarroksin!
Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.
Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon,
tää ennusmerkki onnea on tuova!
Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison.
Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»
»Ape rek!»
Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo
ja huudot, jotka valtatiellä kajaa?
Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo.
Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.
On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
ken sandaalin vois tuta omaksensa.
Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!
Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän
sun sois.
Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!
SULEIKA.
I.
Minä talomme katolta kerran
sun ohitse kulkevan näin,
ja niinkuin erämaan palmupuu
sa olit silmissäin.
Tosin kertoivat köyhyydestä
sun ryysyiset vaattehes,
mut kuitenkin korkein haaveeni
ois olla arvoises.
Sillä mustien silmäisi liekki
oli ylpeä, ylhäinen.
Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin
ma tulessa liekin sen!
En muuta autuutta tunne,
kuin että sinut nään:
jos ohi talon taas et käy,
ma kuolen ikävään!
II.
Joka ilta sun askeleesi
mun luokseni johtavat
ja raoista ristikkoportin sataa
kuumat suudelmat.
Mikä onni: on kolkassa muurin
tuo tuuhea öljypuu.
Sen ryhmyiset oksat suojellen
yli päittemme kaareutuu.
Kas, tähtivalo kirkas
läpi lehvien lankeaa!
Sen taakse tummat kasvonsa
yötaivas hunnuttaa.
Sano, tyttöä lempiä voitko,
jok' on huntunsa poistanut?
Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain,
kun oot mua suudellut.
III.
Minä riemusta väristen varron
sitä päivää, mi valjetessaan
sinut vieraaksi isäni huoneeseen
tuo tytärtä anelemaan!
Sinä viet minut matalaan majaan.
On puutarha ympäri sen.
Minä puutarhurin vaimo
olen nuori, onnellinen.
Käyn aamuin kaivolla kantain
saviruukkua päällä pään.
Ma jauhan, leivon, askaroin
ain' iltapimeään.
Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa,
sinä vaalit ja korjailet.
Yön tullen käymme nukkumaan
kuin pesässä kyyhkyset.
IV.
Oi, miksi halvan neidon
näin petit, mahtavin?
Et köyhä armaani ollutkaan,
josta lauloin, haaveksin!
Oot rikas, kultaa sulla
on täynnä kammiot
ja kallein helmin kivetyt
sun linnasi permannot.
Tuhat vaimoa haaremissas
on kaunista, kiemailevaa.
Mua kaipaat hetken leluksi vain,
millä ikävääs haihduttaa.
Mut vaikka parvessa neitoin
olen halvin, mitättömin,
on puhdas lempeni liian kallis
kaliifin linnaankin!
V.
Minä koraaninlausetta silkkiin
nyt kirjailen viheriään.
Voi häntä, ken enää armastaan
ei kohtaa eläissään!
Sen poskilta punaiset valmut
pian haaltuu, varisee,
pois hiusten kimmel katoaa,
säde silmäin himmenee.
Yks ajatus mieltäni vainoo,
en rauhaa siltä saa:
hänen omansa olla voisin nyt,
hänen luonansa asustaa.
Oi Allah, ankarasti
et takana kuoleman
mua tuominne, jos rintahain
ma tikarin painallan!
ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin,
ja olkapäältä liukuu silkkihiha.
On huulet punaiset kuin luumun liha,
mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin
kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha:
ei riitä niille puisto, pylväspiha,
ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin,
ja unhottunut ilmain heleyskin
on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa,
ja täysin purjein keinuu aallokossa
nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
LUUTUN HELÄHDYKSIÄ.
Keltainen onni.
Verhottuna sitruunanväriseen silkkiin
on minun tumma lemmittyni
kuin auringonkukka
sulttaanin suurissa puutarhoissa!
Istuen jalat ristissä
kultaompelein kirjaillulla matolla
punaa hän kynsiään,
joista jokainen on siromuotoinen ja kiiltävä
kuin ihmeen pieni, soikea kuvastin.
Oletko ehtinyt laskea suudelmiani, armas?
Punainen onni.
Taivaalla paloi tulinen loimotus
ja venheemme luutunsoittajineen keinui hiljaa virralla,
jonka vesi oli kuin liekehtivää viiniä.
Vedin pääsi puoleeni katoksen alla
ja hämmästyin,
sillä sinun suusi oli aivan veripunainen ja kuuma.
Kysyin syytä levottomana ja nauraen vastasit:
Olen syönyt sydämesi, rakas valtiaani!
Valkea onni.
Oletko lainkaan huomannut,
että puutarhat lainehtivat tulvillaan jasmiinin valkeita kukkia?
Älä vihastu, oi minun rakas valtiaani,
ymmärtämättömään orjattareesi,
jos sanon, että monina unettomina öinä
olen itkenyt lempemme tummaa paloa!
Emmekö nouse sen hiilloksesta, valtiaani,
ennenkuin olemme tuhkaa?
Oi lausu,
emmekö nyt laskeudu marmoriportaita
puutarhaan, poimimaan valkeita kukkia
sitoaksemme niistä köynnöksiä
pylvässaleihimme!
YÖ KEITAALLA.
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Punaisin liekein leimuaa nuotion palo.
Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon,
telttas on minulle armahin asuintalo.
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Kuin sen korkeat minareetit hohti,
hartain kaipuin kohoten taivahalle,
niin minun sieluni halaa sinua kohti.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma.
Hengitä oliivintummilta kasvoiltani
suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma!
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
KATRI VALA: OLEANDERISATU
HAJUHERNEET.
Hajuherneet, kukkani,
jotka ylenette kuumassa yössä
viileinä ja täynnä kuultavaa tuoksuvaa,
teille tahdon sanoa salaisuuden,
jota ei päivällä ole,
mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
Painan kasvoni poskianne vasten,
te rakkaat, täynnä lempeätä hekumaa,
sillä olen nyt kovin nuori
ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani:
joku on suudellut olkapäitäni pitkään ja kiihkeästi.
Hymyilettekö te kaikki
hievahtamattomassa yössä?
En näe silmiänne,
mutta tunnen hymyilynne lehahtavan
kasvoilleni.
Itkien ja nauraen
sukellan tuoksuvaan syliinne,
ja teidän pienet kukkassuudelmanne
putoavat kuumeisen ruumiini yli
kuin lempeät, hiljaiset pisarat.
OLEANDERISATU.
Minä olen hyljätyn linnan
pieni murheellinen neito;
ja sinä olet suuri väkevä sankari
kaukaa ihmeellisestä maailmasta.
Ehkä olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.
Olemme kulkeneet koko päivän
loistavassa metsässä.
Sinne on valunut sineä ja kultaa taivaalta
ja putoilee yhä oleanderinkukkia.
Sinä ihana hullu,
luulisi taivaan olevan viiniä täynnä!
»Olet liian säteilevä tänään», sanot.
»Mieluummin katson suoraan aurinkoon.
Ja niin pieni olet,
sopisit oikeaan käteeni!»
Ja silmäsi kääntyvät minuun
täynnä jumaloivaa hellyyttä.
ja minä katselen nauraen
oikeaa kättäsi,
väkevää ja kaunista
ja minusta tuntuu,
että ulottuisin suutelemaan sitä,
jos nousisin varpailleni.
IHANA PÄÄLLIKKÖ.
Mikä tuoksu palmujen alla!
Ah!
Ruusunpunaiset kakadut hämmästyen
pudottavat puoleksisyödyt hedelmät maahan.
Ooo — nuori päällikkö kulkee kosioteillä!
Hän valmisti suloisen voiteen
kokosmaidosta ja lemuavista yrteistä,
ja hänen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva
täynnä hedelmiä ja kukkia ja kanelia.
Mikä jumalallinen päällikkö!
Hänen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa
on tatuoitu valkoinen aurinko,
ja seppele hehkuvia kukkia
kiertyy hänen lanteillensa.
Ja tytöt kirkuvat
niin rakastuneesti:
»Ooo, ihana päällikkö!»
ja seisovat somina kuin ruukkunsa,
kun hän astuu keikaroiden kaivolle
palmujen alta.
MEREN RANNALLA.
Meri aukaisi huikaistuneet silmänsä.
Aurinko oli noussut
riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika.
Oi Rarahu, miksi ovat silmäsi kaihomieliset?
Punainen koralli nauroi:
meri on kantanut rannalle
nukkuvan nuorukaisen.
Hänen jäsenensä rusentavat
kaikki sinun kukkasi.
Kuin kaksi kiihkeätä perhosta
riensivät Rarahun silmät
nuorukaisen kasvoja kohden.
Aurinko, sinä et ole niin ihana!
Nuorukainen nousi ja hämmentyi.
Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi.
Hänen sydämensä rakasti.
Kuin välähtelevät linnut
he kylpivät meressä,
ja taivas oli sinisiä kukkia täynnä.
Rarahu, Rarahu,
sinä loistat kuin kultainen rengas!
VENHELAULU.
Venheemme yllä on suuri valkea kuu.
Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
ja sydämeni tahtoo huutaa.
Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut,
puhkeavan bakulan ja mangopuun.
Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!
Soutakaamme kauemmaksi, armas,
missä tähdet loistavat yllä ja alla!
Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.
VALKOISET PYHIMYKSET.
Hän ei voinut mitään tehdä,
sytytti vain punaisen lyhdyn
ja suitsutuksen pienen epäjumalan eteen.
Hän katseli nöyrästi joutilaita käsiä helmassaan.
»Ystäväni on niitä suudellut,
ne ovat pyhät.»
Hän olisi tahtonut panna ne kapealle alttarille
pitkien kynttiläin keskelle,
ettei noiden suudelmain jälki
olisi kulunut pois.
Hän olisi tahtonut palvella niitä
kuin kahta valkoista pyhimystä.
IKÄVÄ.
Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme
kuin kukka sinimusta, valtainen,
ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset
ja käyvät hunajata etsien.
Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme
yön terälehtein alla kumpikin
me valvomme ja lyövät sydämemme
kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.
On monta päivää taivaanrannan taakse
jo käynyt, monta kiitänyt
yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,
kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin.
Se kaikki kauas liitänyt
on päiväin lailla taivaanrannan taakse.
SYKSYINEN KUU.
Seison värisevänä
mustien varjojen keskellä.
Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia.
ja autiolla taivaalla kulkee kuu
niin tuskallisen vaikenevana.
Sen säteet pistävät läpi sydämeni
kuin ohuet kylmät miekat.
Kaikki ilo on sammunut minusta
Ja äkkiä näen säikähtäen,
että käteni riippuvat ruumiistani
niin kylminä, kylminä
ja täynnä kuolleita lehtiä.
YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA
TYRMÄSTÄ TULLUT.
Ne löivät mun kahlerautoihin
kuin murhaajan vaarallisimman,
ja kytkivät lyijyliiveihin
hävittääksensä vastustusvimman.
Yöt päivät käsiä vääntelin,
purin hampaani hajalle rautaan.
Pian kauhusta suunnilta huomasin:
elävält' olin heitetty hautaan.
En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivanut,
ja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas
ja ilosta hulluna aivan,
taas sappea täynnä ja raivokas,
oi kiitos vankilan: vaivan!
AD ASTRA.
Jo juoksee liekki sihisten
kyyn kiemuroivan lailla;
pian dynamiittipitkäinen
lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää
kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin
hän kerran näinkin tavoin!
Ei päästä muuten pilvihin,
tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on,
mut aina maahan lyöty;
ei sentään vielä toivoton,
ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa,
kun panos syttyy, laukee.
Kivisuihku pilviin singahtaa
— ja kallioille raukee.
JÄÄTYNYT.
Jäin pinnalle yksinäni uimaan;
jäävuori laivan upotti.
Käy navalta talvenhenki tuimaan.
Vain tuhtopuu on turvani.
On tyyni ja kylmä meri alla.
Yön haamut esiin liukuvat.
Ne kasvoni veteen painamalla
mun kohta tukehduttavat.
Jääseittejä syntyy ympärille.
Ne aamutuuleen särkyvät.
Ja pohjasta nousten näkyville
veen hirmut hiljaa väijyvät.
On tukkani kalisevaa jäätä.
On puku puuhun jäätynyt.
En omaksi tunne jalkopäätä,
ja käsi pois on kierinyt.
Jo silmiä kova huurre painaa;
en enää niitä auki saa.
Olen laudalle pelastunut vainaa.
Vain sydäntäni paleltaa.
PAINAJAISUNI.
Painajaisunta ma yöllä näin:
pölkyssä mestauskirveen,
vieressä ruumiini päättä näin
uhrina tuomion hirveen.
Pää oli nostettu seipääseen
ihmisten pilkattavaksi.
Huomasin kuoleman muuttaneen
ilmeeni inhoittavaksi.
Sukuni myöskin ja ystävät
joukosta löysin ne sieltä.
Muutamat silmänsä ristivät —
näky lie vaivannut mieltä.
Kukaan ei nimeltä maininnut,
surren ei muistellut kukaan:
jokainen oli mun tuntenut
elämän naamion mukaan.
KOTIMATKALLA.
Pisarat pyörteenä ryöpyten
saartavat majaan miehen,
joka vain matkalle himoiten
tuijottaa ulos tiehen.
Erämaan taivalta kulkenut
aamusta iltaan asti,
myrskyä pakoon on poikennut
leväten raukeasti.
Silloin taas hänet yllättää
entinen kaipaus salaa,
hereille nukkuja hätkähtää,
virraten voimansa palaa.
Koholle rintansa riehahtaa;
valveilla untaan hän jatkaa.
— Ovessa pitkään narahtaa:
myrskyssä kulkija matkaa.
SIRKUKSESSA.
Sirkuskupoolin alla
näin minä ihmettä monta,
huimaa ja uskomatonta;
suosionmyrskyllä kuumimmalla
trapetsityttönen palkittiin,
mutta narrin itkulle naurettiin.
Yhtä en näkyä milloinkaan
mielestä saa minä erkanemaan:
seinälle notkea nuorukainen
hypähti kätensä ojentaen,
vastassa kaunis ja ylpeä nainen
seisoi veitsiä lennättäen.
Kylmän uhrinsa ympärille
terästä sateli sukkelaan,
nousten nilkoista ryntähille,
kättä, kaulaa jo kaartamaan;
ihoa nuollen ne sulkivat
piiriinsä kasvotkin kalpeat.
Jäsenin pelosta jähmettyvin
aseista jonkun ma vartosin
syöksyvän suuhun tai silmihin...
— Havahdin vihdoin ja vaaratta,
hyvin
tajusin leikin sen päättyneen,
katsomon riemuhun puhjenneen.
HÄRKÄTAISTELIJA.
I
Vain muodottoman, villin pään
ja huohottavat silmät nään.
Sain kuulla juuri: pettänyt
mun nainen on — ja siksi nyt
taas tyyntä kättä tarvitaan.
Se meistä, ken on maltiton,
se saaden lopun autuaan
jää saalihiksi hietikon.
Tein työni lailla mestarin,
ja kautta Santta Pietarin
nyt vannon valan hurjimman:
se tyttö, jota rakastan,
ei huomispäivää nähdä saa!
Ja mieheen, jota halveksin,
saa kautta Santta Pietarin!
myös säiläni mun sukeltaa.
II
Vyö silkkinen ympäri vain,
ja hän käymähän valmis on
läpi suosionhuutojen raivoavain,
yli hehkuvan hietikon.
Veri syyttäen miekasta huus:
Olet armaasi murhannut!
Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
olet kuoleman ansainnut.
Kuin mieletön taisteli hän
tulenleimuvin viittoineen.
Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
hänet heittävän ylitseen...
OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU
ILTATÄHTI.
Tunnetko suontesi kohisevan
tullessasi vastaani huhtikuun öinä
taivaan sinisten holvien alla
vihreitten tähtien vihma hiuksilla?
Kaikki hanget ovat mustia haavoja täynnä,
maan sulava veri virtaa solisten yössä;
sen maku tuntuu kuumana huulillamme —
pelkäätkö minua? Vapiset!
Oletko unohtanut talven pitkinä iltoina,
minkä nyt tunnet humisevassa yössä:
olet vaatteiden tummien verhojen alla
aivan alaston — — —
Kuin nuoret eläimet seisomme huohottaen.
Ja iltatähti värisee suuren kyynelen lailla;
se kohta putoaa sinisen ilman halki
ja särkyy riemusta helisten
otsaimme yllä — — —!
AAMUTUNNELMA.
Aikainen aamu.
Nymfit kylpevät pyöreässä metsäjärvessä
keltaisessa ja sinipunaisessa vedessä.
Haihtuvien pilvien varjo
kuvastuu lepänlehtien kasteessa.
Paljaisiin jalkoihini tarttuu kosteita
heinänkorsia.
Katselen oksien lomitse:
nymfit kylpevät metsäjärvessä.
Hyvin aikainen aamu,
onnellinen,
keltainen ja sinipunertava.
SYDÄNPÄIVÄ.
Kaikki auringonruusut ovat kääntyneet
etelään päin
kuin pitkät, liikkumattomat rukoilijat.
Lyhyet varjot
pakenevat suurten puitten alle,
ja keltainen kuumuus
sakenee raukeitten kukkien lemusta.
Suljetuin silmin kuulen sen suhisten
kohoovan ilmaan.
Hiljaisuudessa
kuuluvat ainoat äänet talosta,
krassojen riutuvien liekkien nuoleksimasta:
avoimista ikkunoista virtaa hämärä viileys
ja kuuluu hiljaista helinää
kuin olisi se vanha, kulunut soittorasia,
hymyilyttävä ja laiska:
eksyneen kimalaisen surina,
kärpästen uninen riita — —
Puun alla,
violettien varjojen verkossa
lepään alastomana ja huohottaen
kuin maalle vedetty kala.
Ja oman ruumiini tuoksu
uuvuttaa minua.
KUUMA YÖ.
Yö vaipuu puutarhaan
kuin lämmin, uninen lintu
pehmeään, harmaaseen pesäänsä.
Kuin hapan viini tuoksuvat kaikki ruusut,
ja kiihkeän levottomana värähtelee rusko
varisevien sireenien yllä —— — —
Mikä liikkumaton huume!
Kaikki kukat puristuvat toisiinsa
kasteisina ja auenneina,
ja pakahduttava autuus
pusertaa kyyneleen himmeistä kuvuista.
Ja suristen lentää ilmassa hämärä nuoli,
ponnahtaa otsaani
pudoten kädelleni:
taintunut, värähtelevä kiitäjä,
vielä tuoksuva, kostea
sinisten terttujen medestä — — —
Oi puutarhani
— jähmettynyt ääni, hievahtamaton hekkuma —
minä pakahdun kanssasi liikkumattomassa riemussasi,
ja kaikki tuoksusi painavat raskaana harsona kasvojani — —
Ah, nouse, ponnahda, elä,
alastomana, kasteesta vihteänä,
mielettömän juhlan kohinana,
jokainen tuoksu pitkänä huutona! —
minä johdan kaikki kukkasi
yli aitasi ahtaan rajan
ulos suurille niityille karkeloon
cancanin villissä vauhdissa
keltaisen taivaan alla —
minä siunaan sinut valkeilla käsilläni
ja murskaan liikkumattomuutesi tappavan loihdun!
— — — — — — —
KAUKANA MERELLÄ.
Minä olen niin tumma ja kaunis,
ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla,
olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode
ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti.
Mutta minä olen niin yksin,
rikkauteni on minulle kärsimys
ja kauneuteni tekee murheelliseksi.
Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!
Ah — te itkette, ihmisten tyttäret,
valkeita ja väkeviä sulhojanne,
jotka kerran luotanne lähtivät
eivätkä palanneet koskaan:
suurempi ja mahtavampi olin minä teitä,
ja joka ei rakastanut minua,
sen minä väkevämpänä otin!
— Mutta kaikki ovat he niin hiljaisia ja kylmiä
nukkuessaan linnani salissa;
olen sulkenut heidät näkinkenkiini
ja ympärilleen kasvavat hohtavat helmet.
Luulen, että he ovat onnellisia —
mutta miksi eivät he vastaa minulle
kun myrskyisinä öinä huudan tuskaani simpukkatorviin
tai intohimoni huokaus saa iltaisin mainingit levottomiksi?
Ah, tahtoisin näyttää teille kauneimman heistä:
hän oli niin nuori ja lämmin kun kiihkoisna tempasin hänet
kohisevassa pimeydessä!
Miten väkevänä tunsinkaan voimansa syleilyssäni silloin!
— nyt lepää hän jäykkänä halliten muita nukkujia suuressa salissa,
lyhtykalojen himmeässä valossa aaltoilevat hiuksensa hiljaa.
Joka yö suutelen häntä
kun ylhäältä kuuluu ihmisten puhe ja nauru
ja hiljainen musiikki liukuvista venheistä — — —
Itken mustia helmiä hänen rinnalleen.
TUMMAT ILLAT.
Iltojen tummuessa ovat
kaikki tähdet välähtäneet näkyviin:
kylmät naulat
kuolleen kesän mustalla arkulla.
Mutta pimeän maan kamaralla tuoksuvat
ympärilläni kaikki kukkaset
ja puutarhat ovat
kuin ruumiskappelit
täynnä suitsutusta ja mykkien
rukousten tuskallista kiihkoa.
Ja minun vihani nousee vastaanne,
te kylmät ja rauhalliset siellä korkealla,
kuin välähtelevä, pitkä veitsi
kaikkien kuolevien verestä huuruavana!
Ja teidän jumalallista ikuisuuttanne vastaan asetan
katoovaisuuden ihanan hurmion
ja suuren kärsimyksen!
Sillä ihanassa kristallivaa'assa
Jumalan kasvojen edessä
on ikuinen, valtava tähti
painava vähemmän kuin auringon oikusta elämään tullut,
yhdessä yössä kuoleva
pieni kukka.
OUTO SERENADI.
Minä laulan sinulle hiljaa,
mustiinverhottu Kuolema,
kun sinä vihdoin saavut
astuen syyskuun tähtien alla:
Niin ihanaa ompi sulkea lepohon silmät,
jotka väsyneet ovat elämän kauneudesta,
niin ihanaa ompi tuntea raukeiksi huulet,
jotka huutaneet ovat rajuutta tuskan ja riemun.
Olet murheellinen, Kuolema, hyvä ja kaunis,
olet lempeä ystävä, jolle voi uskoa kaiken,
ja uupuneet unelmat
viet sinä himmeään lepoon —
siksi laulan sinulle hiljaa
niinkuin yksin laulaa voi vain sille,
joka on saanut ja ottanut kaiken —
kun sinä kuolleitten kukkien seppele päässä
kuljet ohitse syyskuun tähtien alla.
ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ
AKORDI.
Kuin unelma kaunis luoksi
tuli kukkiva kevätkuu.
Sen syttämän riemun vuoksi
vois' sammua kaikki muu.
Maat vihreät, tummat vuoret,
haan lehdikot varjokkaat
saa kätkeä tunteet nuoret,
salat sadat ja voimakkaat.
Ylin onni ja autuus suuri —
kevätmuistelo elää voi,
vaikk' kulkevi talvi juuri
ja kylmät vihurit soi! —
HERÄNNYT KEVÄT.
Mikä siipien suhina ja sävelten helinä? —
Pääskyset! Ovatko ne jo tulleet?
Nyt on siis kevät — omiin vaaleanpunaisiin
ajatuksiini painuen en sitä huomannutkaan.
Puhkeavain omenapuiden alla olen istunut
käsi armahan kädessä, enkä ole tuntenut
tuoksujen huumaa:
hänen pyytävät silmänsä vain olen nähnyt ja
janoisesti väriseväin huulteni tuntenut olevan
hänen huulillaan —
muu kaikki on saanut huojuen kulkea ohitse
tajuntani.
Minä olen kuin uudesti syntynyt — uusi
elämä on vaikuttanut voimakkaasti,
elämä on minun, ei mikään maallinen mahti
saattaisi sammumaan saada sen syttämää tulta,
minä olen jo liiaksi ehtinyt imeä itseeni sen
kasvavaa suuruutta hänen kauttaan, joka on
minun onneni.
— Tunkekaa, tunkekaa sieluuni saakka, te
silmien säteet, jotka pitkien ripsien raosta
paistatte kuin kalvas kulta,
teidän ihmeellinen lämpönne on kuumempi
itse aurinkoa!
Miten kaikki lie tapahtunut, en ymmärrä.
Hän on äkkiä voittanut sydämeni —
se on asia, jonka salaperäisesti roihuva
rakkaus yksin kykenee selville tuomaan.
— Kevät, kevät! — Sinä vaarallinen kevät,
katso, sinä olet lumonnut minut niin, ettei
minulla ole tahdonvoimaa:
tiedotonna kuin humalainen painun onnesta
vavisten armaan aukaistuun syliin uupuen
suudelmainsa unijuomaan...
Suloinen on elämä! — Omenapuun kukat,
haudatkaa meidät tuoksuihinne!
PUUTARHA-ODOTUS.
Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa
poimien punaisia ruusuja.
Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden
säteittensä hohdetta ylitse pääni.
Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja
katsonut tomuiselle tielle:
se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän
sieltä pian alkane kuulua askelten ääni,
kevyt ja hiljainen askelten ääni.
Minun armaani on mennyt, mutta hänen
pitäisi vielä tänään palata luokseni,
niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän
rakastaa minua — sen olen monesti lukenut
kasvoiltansa.
Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun
poimimiani kukkia,
hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa
ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa,
hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa.
Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana
värinänä heränneen lemmen sävel
ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan
salaperäisestä odotuksesta.
Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista
verta tihkuvia haavoja,
mutta minä en huomaa mitään, olen kuin
päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta,
nopeasti lähestyvästä onnesta.
Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja,
kukkaset, nostakaa päänne ylös —
te ette saa uupua päivän helteestä, pian
ympärillänne humisee kastehelminen puisto!
Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan
hänen, minun armaani, tähden —
jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana
kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto,
unohtumattomien hetkien ihana muisto.
KUU PAISTAA...
Kuu paistaa kukkulan takaa,
puut tummat varjoja luo,
tien yli ne pitkinä makaa —
ei peljätä tummuus tuo.
Me kahden kuljemme lehtoon,
kylä jäänyt jo kauas on.
Ah, aina me tullessa ehtoon
näin painumme varjohon.
Ei ääntämme kenkään kuulle,
yö mykkä se suojaa näin.
Kuu kulkevi puulta puulle
yli latvain väriseväin...
SYKSYINEN LÄHTÖ.
Miten tuntuneekin ihmisen elämä joskus
niin oudon autiolta ja tyhjältä,
on kuin unelmain kukat veisi halla ja sydän
turhaan itkisi mennyttä kesäänsä.
Kaikki on yhdentekevää, millään ei ole mitään
merkitystä, mikään ei ole pysyväistä —
näin ajatellen heitän jäähyväiset ystävälleni
ja jään tuijottamaan hänen jälkeensä.
Hänen täytyy lähteä ja minä en voi sille
mitään.
Syksyinen tuuli soi humisten ja laskeva
aurinko näyttää purppuranpunaiselta,
juoksevan veren lailla se värjää riippuvat
pilvet ja valuu alas tunturin pieltä.
Pian tulee hirveä sade itkien pitkään ja
äänekkäästi kuin syvästi loukattu lapsi.
Itseni hyljätyksi tuntien käännyn kotiin ja
koetan viihdyttää haavoittunutta mieltä.
Särkyneet unelmat eivät milloinkaan anna
lepoa!
Ruskeat lehdet lentävät ja kylmät aallot
kolkuttavat rantaa — niilläkin on suru.
Mikä voisikaan tänä vaikeana hetkenä nostattaa
raskaasti maahan painuvaa jalkaa!
Puutarha ympärilläni on paljastuttuansa
tullut kaamoittavan suureksi ja tyhjäksi.
— Oi ystäväni, tiesinhän, tiesinhän minä
että lähdettyäsi kärsimykseni alkaa!
Minun mieltäni ei saata enää ilahduttaa
mikään...
PITKÄ ILTA.
Istun, viettäen iltaa,
vierellä majan.
Vaappuu kun vanhaa siltaa
vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kaste-kosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat
laulusta laata.
Hämärän hartiat harmaat
hipovat maata.
— — —
Lien ma valkea vainaa
lepoa vailla:
murheiset muistot painaa
turpehen lailla.
TÄÄ KUKKANEN...
Yö hiljainen,
ei lehden havinaa —
ajatus arka säikkyy sydämessä:
tää kukkanen,
mi janoo suudelmaa,
oi oisko onnen alku keväimessä?
Yö huumeinen —
ja kaksi vavahtaa...
käy joku äänetönnä ovessani.
Tää kukkanen
ja sata suudelmaa
jää polttamaan kuin tuli povessani.
Yö kaukainen
pois vierryt vuotten taa,
ja armas entinen jo sydän jäässä!
Tää kukkanen,
mi salaa suudelmaa:
suruinen merkki tarinamme päässä.
LAULU ILTATÄHDILLE.
Ilta oli tullut suurena ja kauniina —
kauniimpana kuin koskaan ennen.
Kaukaa kuului etäisten korpien poveen
katoavan virran kohiseva juoksu.
Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet
väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin
ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien
voimakas tuoksu.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi
näytti kalpealta.
Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin
tähtien valkea valo.
Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea
ruumiisi oli oudon lähellä minua,
niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi
hehkuva palo.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit
käsivartesi ympärilleni,
ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti
suolaisessa erämaassa.
Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin
juopua lumoavien huultesi hurmasta
ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa
autuaassa.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
— — —
Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten
huulten hurma katoaa pois —
se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen
tulee aina alaston syksyn kuu.
— Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on
tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho
kuivettuu.
Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun
lempesi loihtima puu...
Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —
NÄKINKENKÄ.
Jo kesän kutsui
kuolema,
jo tiirat lensi pois.
Kuin ruumislaulu
kalsea
yön lakkapäissä sois.
On syksyn sade
vihmonut
nyt kylkeen kallion,
sen louhisyliin
paennut
pien' näkinkenkä on.
Oi silmä, turhaan
syttynyt
sa ettet koskaan ois!
Öin, päivin niin on
kylmä nyt,
siis sammu, sammu pois!
On pilven reunat
pimeät,
ei kultakuuta näy.
Veet viluhiset,
vihreät
jääriittehesen käy...
Jo kesän kutsui
kuolema,
myös, näkinkenkä, mun.
Oi helmisydän
hohtava,
tää murhe vie nyt sun!
LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU
ENSI HYVÄILY.
Viel' unihisko, armas, palaa
se onnen hetki autuas,
kun ensi kerran, hiljaa, salaa
sain hyväellä hiuksias?
Mua painoi tuska niinkuin vuori
ja levotonna rinta löi.
En tiennyt, hellyyteni nuori
se mitä janos, ikävöi.
Sa tulit. Haavaani se valoi
kuin uuden kivun polttehen.
Ja suruaan sun silmäs paloi,
kuin iltataivas, tummuen.
Sa pääsi painoit. Käsilläni
ma tunsin kuumat kyyneles,
sun ihos lämmön lähelläni
ja oudon tuoksun hiuksies.
Ja liekki hellyyden kuin tuli
loi valoon koko maailman,
ja kultahehkuun tuska suli
yön pimeän ja katkeran.
Ah, ylivoimaisesti nousi
yks ainut tunne rintahain,
mun sieluni luo sielus sousi
yl' aaltoin ruusunpunervain!
Niin uusi, outo olit mulle
ja sentään tuttu, läheinen.
Sen sanoa ma tahdoin sulle,
mut kasvojasi nähnyt en.
Ma käsilleni vaipunehen
näin pääsi tumman, rakkahan,
ja niskaan hienoon, lämpöisehen
ma painoin ensi suudelman.
POPPELIT.
Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat
silmänkantamattomina aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!
PILVI.
Ah ystäväni, tumma on
ja vihmanraskas yö,
ja sateen itku voimaton
vain ikkunahan lyö!
Mun mieleni on väsynyt
kuin pelto yöllinen,
jot' aura syvä kyntänyt
on päivän umpehen.
Ah ystäväni, minuhun
jo ootko väsynyt
kuin sade, joka runnellun
maan yli valuu nyt?
Sun aatoksesko ylitsein
kuin pilvi kumartuu,
jok' käsivarsin uupunein
nyt yöhön kurkoittuu?
Se itään, länteen leviää,
se päivää rukoilee,
miss' ilmain hurmaa heräävää
maa, taivas värisee!
Sa ilo, onni, autuus mun,
sa rakas ennen, nyt,
ah sano, onko minuhun
jo lempes väsynyt?
ERON TUSKA.
Joka aamu ilmahan värisevään
kesän tuoksuvan viiniä valuu,
ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois
meren ääriltä aaltojen paluu.
Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan,
veren läike laulutta haihtuu,
kuin kalliohon aallon vihreän harmaan
vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.
Joka ilta merehen himmenevään
kesän kultainen malja vaipuu —
ma pimeään hiljaisuuteen jään,
mua repii hillitön kaipuu,
kuin salaa kaikki valtimot katkeis
ja en haavaa kääriä voisi,
kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys
mun vereni kuiviin joisi.
LASKEVA AURINKO.
Keltainen kehrä pakenee,
ulapan tummuus tihenee.
Takana pitkät varjot on,
edessä hehku rannaton!
Kuljinko kauan, muista en.
Ruususatehen keltaisen
vuodatit purteen, ihanin,
vuodatit käsin runsahin!
Oranssinpunervat ulapat
kaukana kehrääs kantavat.
Taaksesi pimeys lankeaa,
edelläs purppura kimaltaa.
Oi sinä sydän punainen,
jumala kuumain tähtien!
Viel' ei käteni uupuneet,
sätehes silmää ei sokaisseet.
Pimeys ylläni tihenee,
sylistä ruusut varisee.
Iloinen hurmas mulle suo,
vereeni tulinen lämpös luo!
Varjot painavat purjeeseen,
lasketan liekkis sydämeen!
Päästä en, jumala, sinua,
ennenkuin siunaat minua!
SYKSYINEN KUKKATARHA.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani verkkaan se kaiken veren juo.
Kas, aamun sarastaissa ma vielä nähdä voin:
kuin liekit sammuvaiset on terät unikkoin.
Mut keltatäplät säihkyy jo orvokkien vyön
kuin syvät tähdet syksyn, sen sinimustan yön.
Ah sinä, joll' orvokin tuoksu kasvoillas
ja unikoiden liekkejä keväthameessas!
En löydä enää laulun ma villihunajaa
niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.
SYKSY JA KEVÄT.
Kuinka lähellä syksy on kevättä!
Ellen näkisi ikkunastani
keltaisten lehtien verkkaan leijailevan
väsyneistä puista,
luulisin, että on maaliskuu
tänä keveänä, onnellisena aamuna,
jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa,
ja auringon utuisessa vihmassa
putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita
ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...
Kuinka lähellä murheeni on onnea!
Ellen näkisi ympärilläni
aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä,
jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana
olen sinusta,
luulisi onnellinen sydämeni,
joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua,
sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä
silmäteriesi säteillessä
kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä
kultaisia läikkiä
ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...
HILJAISESSA METSÄSSÄ.
Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois,
yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.
Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin.
Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni.
Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin.
Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.
Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet
ei havut vihreät niin villin raikkahalta,
niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet
kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.
Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys.
Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani!
Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys
kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.
Niin liukuu sukset ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vaan itse hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Ah armas, hurman yöstä yhä kauemmaksi pois,
kuin aallot hiljaiset, mua eron vuodet johtaa.
TÄHTIKEINU.
Keinu heilahda kultainen
pitkin yöllistä Linnunrataa!
Usmat tähtien ylhäisten
unhon valkeaa vihmaa sataa...
Näin en silmäisi loistavan
koskaan nähnyt, mun armahani:
heräät paareilta kuoleman
tähtikeinuhun rinnallani.
Katso, armahin, kimmeltää
tuolla sininen aamutähti!
Vuos jo miljoonas vierähtää,
illan tähdestä tie kun lähti.
Illan tähdestä kaulalles
poimin rubiinin hehkuvimman,
aamutähdestä hiuksilles
saan ma safiirin kirkkahimman.
Keinu heilahda tähtien
pitkin hiljaista Linnunrataa!
Usmat sinisen korkeuden
unhon valkeaa härmää sataa...
Annan safiirin hiuksilles
ensi helluntaisuudelmasta,
kuuman rubiinin kaulalles
kesän onnesta polttavasta.
Keinu, heilahda hiljemmin
hiilenmustalla taivahalla!
Armas, muistatko kyynelin
keinun vaahterapuiden alla —!Project Gutenberg
Hurmioituneet kasvot : $b Runoja
Vaara, Elina & Jylhä, Yrjö & Paavolainen, Olavi & Pimiä, Ilmari & Vala, Katri & Viljanen, Lauri