LAULU IHANISTA SILMISTÄ
Runoja
Kirj.
P. Mustapää [Martti Haavio]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.
SISÄLLYS:
1
Pieni lyhty
Jumala poppelien alla
Ikkunassa
Nuori tyttö venheessä
Lohikäärmelaivat
Kahden
Odotus
Vihreän lampun kellarissa
Tuulten ja auringon kuninkaat
Tabu
Hämmentyneet jalat
2
Filmi
Hiirenpoika
Hiljaisuuden akkunat
Serenaadi
Viimeinen nauru
Resignaatio
Totuus
Viattomat kädet
Kaksinaama
Näkki
Viimeinen laulu
Kauhusilmä
3
Raatihuoneenkellarissa
Epäonnistunut kysymys
Kerjäläinen
Laulu kaipuusta
Uni
Punarintainen lintu
4
Olen vielä kaukana
Muodonvaihdos
Rannalla
Ullakkokamarissa
Juhannusaamu
Valloitusretki
Riemu
Kurjet
5
Kehrääjät
Myllyn lakassa
Rauhaton ritari
Lapsenmurha
Pyövelintalo
Leijonankesyttäjä
Yöllinen teloituspaikka
Salomen tanssi
Pyhä Yrjänä
Tyttöäiti
Kuolema
Koiralaulu
Vanhassa huvimajassa
Tuli sirkus kaupunkiin
Kansansatu
Epilogi
Laulu ihanista silmistä
1
PIENI LYHTY
Käy kautta harmaan taivaan
yölinnun laulu villi
kuin punaisena nauhana,
kuin punaisena nauhana
yön mustain kutrien.
Kuin kuuluis jostain lehtein
ja kuivain oksain kahinaa.
Ja jossain soittaa huilu,
ja jossain soittaa huilu.
Ja jostain valo kelmee
ui lomaan poppelein.
Ja heiluu pieni lyhty,
kun tuuli taittuu latvaan puun.
Oi armas, varjos pitkä
on nurmikolla levoton,
oi armas, kätes karkaa,
oi armas, kätes karkaa
kuin kala kädestäin...
Sun silmäis suuri rauha
mun etehesi vangitsi,
mä olen kesy susi,
mä olen kesy susi.
Nyt pilvet poies vaeltaa,
ja katso, tähtein vihma on
yön taivaanholvin peittänyt.
Ja keinuu pieni lyhty,
kun tuuli hyppii latvaan puun
sun hiuksiesi yllä,
sun hiuksiesi yllä.
JUMALA POPPELIEN ALLA
Nää hetket, jotka joskus saamme, niinkuin armolahjan,
ma luulen, että Jumala on tullut luoksemme.
Ma melkein tahdon paeta ja peittää askeleeni,
oi armas, hänen kirkkautensa suuren edestä.
Hän kulkee alla vihertäväin poppelein ja kutsuu
kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.
Oi armas, tänään matkalle! Ja kahden kulkekaamme
me kiireellisin askelin ja silmin väkevin.
Näes, haaleana, väritönnä saapuu huomisehtoo.
Ja Jumala on kadonnut. Ja me niin väsyneet.
Vaan tänään alla vihertäväin poppelein hän kutsuu
kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.
IKKUNASSA
Minä istuin ikkunassa
ja pilviä katselin.
Sysimustat vaunut vieri
yli Helsingin kaupungin.
Sysimustat vaunut vieri:
näin tuulten ajavan.
Ja peräistuimella
oli varjo saatanan.
Minä käännyin ikkunasta
pimeään tupaan päin:
pyhän Jumalan enkelin seisovan
ihan edessäni näin.
Sinun silmissäs ikkunan kuva
oli aivan valkoinen.
Minä istun ikkunassa
ja sinua katselen.
NUORI TYTTÖ VENHEESSÄ
Mitään muuta ei ole kuin tämä päällekirjoitus
vanhassa ohjelmassa.
Mutta anna mielikuvituksesi kyyhkysten lähteä
itäiseen ilmansuuntaan
aamuvihreän niityn halki!
Ja näe elämän kauneus!
Hänen ruskeassa tukassaan
on jalomuotoinen solmu,
silkkinauhan sitoma.
Ja hänen paljas kätensä,
jota ei saa koskea — vain rakastaa,
on puoliksi vedessä.
Ja jos taidat nähdä,
on hänen sydämensä
kohonnut taivaaseen
liekehtivänä, elähdyttävänä:
se sinkoaa itsestään
punaista, vihreätä, sinistä, keltaista,
kaikki riemulliset tulen värit!
Ja kuule hänen laulunsa,
joka on vielä liikkumattomana hänen huulillaan
eikä voi päästä ilmoille!
Se on korkea laulu:
koko taivas antaa resonanssin.
Ja äkkiä kilahtavat soimaan
valkoiset, käsittämättömän heleät tiu'ut.
LOHIKÄÄRMELAIVAT
Älä luulekaan, että voit paeta!
Katso, ajatuksesi ovat kapea vuono:
taivaalla valtaiset lohikäärmelaivat
täynnä rautalakkeja,
täynnä rautakeihäitä,
täynnä rautaisia sydämiä!
Pikkulintu vakuuttaa sinulle
— saduissa linnut aina puhuvat
niin kaikkitietävinä —:
»Kyllä voit mennä,
kyllä voit mennä.
Kadun kulmassa odottaa nuori poika.
Hänen jalkansa ovat rauhattomat.
Hän on katsellut kelloaan kolmannen kerran
hyvin tietäen sen lyöneen aikoja sitten
etäisessä tornissa.
Kyllä voit mennä.»
Katso, ajatuksesi ovat rajaton meri:
taivaalla on suuri taistelu.
Rautaiset keihäät pirstoutuvat,
rautaiset lakit musertuvat —
rautaisia sydämiä ei olekaan
sinun punaisen sydämesi lyödessä.
Taivas on suuri samettinen valtameri,
jossa soutaa rivi
sinisiä gondooleja.
KAHDEN
Minun pieni armaani!
Luulen, että tällä kohdalla
ovat lyhdynpylväät sikinsokin.
Luulen, että katukivet kaikki
ovat poissa säädetyltä paikaltaan.
Ja talotkin, katsohan,
on Herra vihassaan pannut kyljelleen.
Olen sinun kanssasi ensimmäistä kertaa kahden.
Minun pieni armaani!
Ja ajatusteni teitä kulkee usvainen mies,
joka näkyy kokonaan lävitse
kuin lasimestarin ikkuna.
Näethän sinäkin sen miehen lävitse,
kuinka tyhmä hän on.
Näethän, kuinka hän haluaisi sanoa sinulle,
että hän tahtoisi kuolla tähtesi.
Ah, minun pieni armaani!
Älä lyö naurusi nyrkeillä häntä vallan puhki
katukiviin.
ODOTUS
Nyt katu vavahtaa
kuin jännittävään riemuun odotuksen.
Nyt katu vavahtaa,
mä kuulen, kuinka rauhaton on sydän sen.
Ja kadun ihmiset
on avonaisten kirjekoteloin
tai niinkuin kirjain
viaton sisällys, min lukea mä voin.
Ne kaikki odottaa
nyt nauru, nyt taas murhe huulillaan.
Ja katu odottaa
nyt haudanvaiti, nyt taas kumistessa maan.
Sä olet laskenut
sun ikkunoittes kaikki uutimet,
ja lyhty niille luo
sun kaari-ikkunoittes varjot hopeiset.
Nyt portti kilahtaa.
Kuin soittais tiu'ut saranoissa sen.
Nyt portti kilahtaa:
on onni askeleissas suloinen.
VIHREÄN LAMPUN KELLARISSA
Nauroitko?
Kuulin varmasti kolkutusta puoliyön hetkellä,
arkaa, kuin joku ensi kerran
olisi kolkuttanut.
Ehkä joku toivoton nuorukainen,
joka oli sinuun rakastunut, Gretchen,
sinun valkoiseen hipiääsi,
jossa ei ole yhtään ihojauhetta.
Moni voi sinulle sanoa
aivan turhia sanoja.
Minä en.
Sillä minä itse kolkutin
sydämesi ovella.
TUULTEN JA AURINGON KUNINKAAT
— Miks olet niin viileä, neiti?
He sangen jalot on.
Toinen on tuulien kuningas
ja toinen auringon.
Sinä seisoit pylvään luona.
Sun silmäs paloivat.
Kaks varjoa seisoi edessäs
kädessä tapparat.
— Sua palvelin seitsemän vuotta
ja oveas vartioin.
Tänä suvipäivänä kosijas
sun kammioosi toin.
— Minä olen sun nuori kosijas.
Kaks varjoa mulla on:
toinen on tuulien kuningas
ja toinen auringon.
TABU
Oi, rakastettava poroporvari,
huomautan sinulle, tosin ääneni alentaen:
Tässä tulee luoksesi hurjan rikas mies
kättänsä ojentaen.
Terve.
Tällä miehellä ei ole ranta-aittaa,
tällä miehellä ei ole kaljaasia,
tällä miehellä ei ole pajaa.
Ja jos tahdot kysyä, mitä hänellä on
— jos sinulla on uteliaisuuden lahja —
voi hän mainita:
Hänellä on
yksi nuori neiti,
jolla on tulipunainen otsaripa
ja kaksi tähtisilmää.
Oi rakastettava poroporvari kirkkomäellä.
Me olemme hengenheimolaiset!
Luokaamme arvosteleva, puolueeton katsaus
kukin omaisuutemme kvaliteettiin!
Tartuhan kainalooni.
Marssikaamme käsikädessä ja vihellellen
tyynen joen rantaa
lehmusten ystävällisessä varjossa.
Niinkö? Ei millään. Valitan.
Ei viidestä miljardista.
Siinä on hämärä, mystillinen virta,
ruusupensaita kahden puolen,
yö, laulua;
ja vene lipuu niinkuin aavelaiva
hiukan kylmässä ilmassa, jossa on lämmintä,
ja hän laulaa, jolla on otsaripa.
Niin, ei millään.
Hänen nimeään en sinulle sano,
en viidestä miljardista.
HÄMMENTYNEET JALAT
Käy kellertävä hämärä
kuin paksu, synkkä sumu
mun silmieni eteen.
Kuin ahdistava vanne
ois päällä rintani.
Mä jäykän autiona
oon ystäväni jättänyt
ja puistoon yksinäni
käyn ontoin sydämin.
Ja musta sadehelmi
mun kädelleni putoaa.
Ne nuoret jalat sipsuttain
mun luotani on kulkeneet,
ne jalat hämmentyneet,
niin kovin hämmentyneet
mun luotani on kulkeneet.
Käy kellertävä hämärä
kuin paksu, synkkä sumu
mun silmieni eteen.
Ja musta sadehelmi
mun kädelleni putoaa.
2
FILMI
Loppumaton perspektiivi kiviä,
joissa on rosoisia sadepisaroita,
jotka ovat imeytyneet syvään, iankaikkisesti.
Nyt paistaa aurinko.
Sen valo on luonnottoman räikeä.
Olemmeko me filminäyttelijöitä,
koska käsket meidän paeta,
hurjasti, kysymättä, säikähdystä teeskennellen?
Nyt suuria, harmaita linnunvarjoja
autiolla, loistavalla kadulla,
levottomia, värähteleviä laattoja,
joilla ei ole syvyysulottuvaisuutta.
Onnettomuuden symboolit ovat tulleet!
Ja nytkö meidän on palattava
— emmehän aavistaneet tätä murhenäytelmäksi —?
Juosten, onnellisina, kädet kiitokseen ojennettuina,
kukkaseppele päässä
viirien hulmutessa, heleäin viirien!
Vaipuaksemme toistemme syliin,
kuollaksemme tikari- ja keihäsmyrskyyn,
aivan tietämättä miksi.
Kaksi lasta,
jotka emme edes toisiemme sydämiä tunteneet!
HIIRENPOIKA
Juokse loppumattoman kauaksi!
Sivuuta viimeinen ovi!
Ja ihan hätääntyneenä
kätkeydy viimeisen esiripun taakse!
Joku ajaa sinua takaa!
Kaameita silmiä on perässäsi!
Yksi pitkä, keltainen huuto
lentää äärettömän nopein siiveniskuin!
Petturi, petturi!
Nyt ne ampuvat raketteja:
saframinväriset piiskansiimat
rusentavat taivaan!
Ne ovat vedessä
kuin niljakkaat silmälasikäärmeet.
Nyt on valonheittäjä
nostanut verenhimoisen kitansa
maanpiirin katolle:
se syö sinut!
Ole aivan pieni! Seisahdu!
Älä liikahda!
Ehkä hiirenpojansilmäsi
saavat nähdä huomisenkin päivän.
Joskus minä olen aivan armollinen
ja katselen sormieni lomitse:
ja silloin sinä olet enkeli.
Sinä hymyilet.
Ja iankaikkisesti
minä pyydän sinulta anteeksi
sinun syntisi.
HILJAISUUDEN AKKUNAT
Ei mitään, ei mitään ole niiden tuolla puolen:
siellä on kaikki,
siellä on täyttymys.
Me olimme puhuneet toisillemme
sanaakaan ymmärtämättä,
koska Jumala kätki hyvyyden
hiljaisuuteen.
Nyt me olemme ääneti näitten akkunain ääressä:
me ymmärrämme kaiken,
mitään ei ole välillämme,
— mitään ei voi olla välillämme.
Akkunain takana ei ole mitään:
siellä on Jumalan huvipuisto,
jossa kasvavat käsittämättömän hennot kukat
aivan udun kaltaiset
meille tajuamattomat.
Älä puhu, armahin!
Katsokaamme kipuvuorelta alas, hiljaisuuden
akkunain läpi,
mitä varovaisimmin,
nopeasti vilkaisten, kuin varkain,
siihen maahan, mitä meille ei ole.
Älä puhu, armahin!
Tämä hetki on meidän,
meillä ei saa olla näin kauniita hetkiä!
SERENAADI
Etköhän sinä tahtoisi,
sinä vihreäkatseinen, vikkelä kissa
tänä ehtoona naukua
ravistuvan oveni edessä
mahdotonta laulua?
Elämähän on niin ihmeellinen:
minun huoneeseeni
on asettunut asumaan tyttö,
joka on seitsemän virstan päässä
lasivuoressa, luulen,
sillä hän on itse asiassa prinsessa,
jota peikko vartioi —
ja kumminkin hän on täällä,
kuten voin todistaa,
pääni kammiossa.
Tahtoisin niin mielelläni pitää hänelle serenaadin,
ja aivan erikoislaatuisen.
Sinä olet kovin sopiva,
veljeni laikukas kissa,
esittämään mainitun musiikkinumeron:
äänessäsi on omituista kärsimystä,
hiukan rakkautta
ja paljon vihaa.
VIIMEINEN NAURU
Me päätimme tänä aamuna
nauraa viimeisen kerran.
Sillä on kuin sykähdyttävä onni jo
olisi valjastanut hiirakon,
pannut hopeasilaisen sitolkan sen selkään
ja jättäisi nyt hyvästiä
yhdessä nuoruuden kanssa.
Me nauramme sinun lapsenkengillesi,
joista muisto on jäljellä,
ja sinun pienille ajatuksillesi
merkillisestä onnen maasta.
Me nauramme poppelikujalle,
joka näki sinun valkoisen tanssipukusi
paperilyhtyjen paholaisenkuvien varjossa,
ja vihreälle penkille,
jolle usein istuimme
hiljaisuuden akkunain ääressä.
Ajattele: nyt me lakkasimme nauramasta.
Sinäkin astut onnen rekeen
ja yhdessä nuoruuden kanssa
te ajatte iankaikkista tietä...
RESIGNATIO
Sinä olit kerran.
Sinä menit pois.
Oli kerran hymy.
Se kangistui äkkiä huulilleni
hirvittäväksi naamioksi.
Kuka voi pidättää sydäntään
puristetuin käsin?
Kuka voi hillitä askeleitteni
määräämättömän kiireen:
eteenpäin, eteenpäin!
Hauta on edessä.
— Alistuminen on elämää:
kukkasia nousee,
-kalpeita, unisia kukkia,
jotka elävät sunnuntaisin
hautakummuilla!
— En tiennyt sinun koskaan valehtelevan:
eihän minulla ollut kuin sinä.
Sinä menit pois.
TOTUUS
Olen petetty ja myyty:
ei totuutta ollutkaan.
Minä luulin: se piili jossain,
minä etsin ja hain, ja ihmiset
minä kysymyksin kiedoin;
joka päivä ja yö minä riensin
kuin haamu ihmeellinen.
Sinut kaukaa näin. Ja katsoin,
miten tähdet satoivat
sinun silmies autuudesta.
Joku kuiskasi salaa mulle
sanat nöyrät ja varovat:
Käy kiertotietä, ja lyhty
ota käteesi matkalles!
Minä ryntäsin suoraan. Ja nuijaa
minä heilutin rientäissäin;
oli ylläni leijonan talja
ja nilkoissa kahleitten jäljet.
Läpi pimeän erämaan!
Kun ennätin silmies eteen,
olin lopen uupunut:
näin kauhistuneena, kuinka
oli silmäs vain raketit,
jotka heittää valtavat kaaret
yli Jumalan pilvien.
Ja sammuvat. Pimeyteen
koko taivas pakahtui.
Minä huudan erämaassa:
ei totuutta olekaan!
VIATTOMAT KÄDET
Älä näytä käsiäsi.
En ole sen arvoinen:
ne on liian viattomat.
Pirun kautta vannon sen,
pirun mustan naaman kautta,
joka peilistä irvistää
ja merkkikielin vakuuttaa,
ett' vala voimaan jää,
vaikk' onkin syyllinen suuni
sen valhein lausunut,
sama ylen-syyllinen suuni,
mi on käsiäs suudellut.
Älä näytä käsiäsi.
En ole sen arvoinen:
ne on liian viattomat.
Pirun kautta vannon sen.
KAKSINAAMA
En, jumal'avita, voikaan
minä sietää kauempaa.
Tänä päivänä purjeet nostan,
saa jäädä Franskan maa,
ja Castor ja Pollux johtaa
saa toisia satamiin.
Jumal'avita, liian kauaks
minut pistit valjaisiin.
Tulin juhdaks ja kääpiöksi
sun armoas ruikuttain.
Saman arvoituksen aina
ma vastattavaks sain:
Sano, kippari, miksi lienee
kaksnaamainen Januksen pää?
Jumal avita, mistäs taisin
sen kumman selvittää.
Sinä toisia lemmit ja kuljit
mun kanssani vierekkäin.
Jumal'avita, ties sen, miksi
sun enkeliksi näin.
Ja pirun naamaa en nähnyt —
olis arvoitus selvinnyt
ihan itsestään. Ja toinen
olis kohtaloni nyt.
Mene toiselle, saakoon sinut
joku onnellinen mies.
Jumal'avita, nahjukseksi
minut painoi juhdan-ies.
Mua vihreä meri ilkkuu
ja tuuli hohottaa...
Jumal'avita, purjeet nostan:
saa jäädä Franskan maa!
NÄKKI
Tummat laineet
puhuvat tummalle rannalle
sanoinlausumattomia sanoja
ja kivet paljastavat viluiset hampaansa.
Me näemme villejä kuvia:
kai näkki karilla soittaa
turhia toiveitaan.
En tiedä, onko tämä viimeinen kerta,
kun seisot nojaten käteeni.
Olen kuullut:
En voi,
sinun huuliltasi,
valkeilta ja väsyneiltä.
Ja myrskyn läpi singahtaa viiltävä ääni,
kun näkki karilla soittaa
nyyhkyttäviä virsiään.
Tyhmä näkki.
Sinun tukkasi on vaalea, oi kuule,
sinun silmäsi ovat kuin ulappa.
Ja minäkö katson niihin tänään
viimeisen kerran?
Ja näkki painaa päänsä
ja on kauan vaiti.
Sen tuska on äkkiä noussut minun sydämeeni.
VIIMEINEN LAULU.
Tämä on viimeinen lauluni sinulle:
iankaikkisuus kulki ohitseni
kauhistavin siivenhavinoin.
Maa järkkyi.
Sieluuni valahti räikeä ääni
kaukaisesta maailmasta,
joka on tulisena pallona
pudonnut avaruuteen
kummallisen sattumalta.
Käsivarsissani oli tosin hirveä väkevyys:
minä olisin kyennyt murskaamaan,
minä olisin kyennyt luomaan.
Mutta sittenkin olin pieni poika,
niin viattoman mitätön,
sidottuna kapaloihin.
* * *
Oi sinun silmäsi,
oi sinun silmäsi!
Ensin riuduttavat kuin pouta,
sitten kylmät kuin hallayö!
Tuuli on tullut:
se on pudottanut kukat sinun hiuksiltasi.
Lempeät sadut ovat juosseet katseestasi.
Tukkasi raivoaa
autioitten kasvojesi yllä.
Niin minun väkevyyteni meni pois —
en tiennyt varmasti,
oliko sitä koskaan ollut.
Minä vaivuin piestynä eteesi,
kauhea armaani:
iankaikkisuus kulki pauhaten ohitseni,
mitään ei ole enää,
mitään ei ole ollut.
KAUHUSILMÄ
Hän näki kaikki suuren kuolon hirmut. Masto taipui,
ja läpi sormein liukui kuumentunut köysi.
Nyt kumahdus. Nyt lieskameri. Laiva uppos.
Ja öljymeri ajelehti keltaisena.
Ja aukes pimeyden portit ruostesaranaiset.
Ja taivaanlaki paloi mustin amppelein.
Hän vaappui vetten pinnalla kuin harhaantunut höyhen.
Hän tarrautui kokkapuuhun kouristuksin.
Hän havaitsi sen ihmetellen: yli vetten pinnan
vois yhtä hyvin tulla sana pelastuksen,
ja yhtä hyvin, hätärummuin, mustaharjaisena
vois vyöryä, kuin hyökylaine, kuolema.
Ja raivoavin katsehin ja aivot läkähtyen
hän näki vuorokautten jonon vaeltavan:
yks seuras toista niinkuin musta paholaisten saatto.
Hän paleli ja odotteli ratkaisua.
Ja suuri, punertava joko-tahi-kauhusilmä
loi ulapalle jähmettyneen kajastuksen.
— — —
Ja kädet molemmat ja hampaat kiiluvat ja rautajalat
hän irti laski hymähtäen kokkapuusta.
Näin yksinkertaiset on ratkaisut. Ah, elämä on helppo.
Oi kasvinsisko, rukoilethan puolestani?
3
RAATIHUONEENKELLARISSA
Kadulla on väritöntä lunta.
Ruumissaatto ajaa torin poikki,
jota raatihuoneen kello katsoo
ehtoopäivätiimain-silmillänsä
huolestunein vanhanpiian katsein.
Kirkon suuret malmikellot huutaa
väkevän- ja jäyhän-äänekkäinä.
Ruumisvaunuin peräistuimella
nuokkuu musta, hämärtynyt vaari.
Kellarissa soittaa saksalainen
virheellisin tempoin villin laulun
minulle ja tyttöhempukoille,
jotka istuu sivupöydän luona
tirskusilmin kahviansa juoden.
Tiedän, ettei tilanteeseen sovi
villi laulu eikä tirskusilmät.
Yhtäkaikki.
Akkunasta näen
ruumissaaton ylen jäyhän marssin,
mustan, hämärtyneen vaarin nuokun,
papin itsehurskaan maitonaaman,
lesken pullean ja tylyn ilmeen
— saattaa olla, murheen kyntelemän —.
Yhtäkaikki. Elämä on roskaa.
Kyllähän sen tietenkin voi kestää
tuohon loppuun asti, jolloin pääsee
silkkikangasvuorilliseen arkkuun.
Suunnattoman tärkeätä on vain,
että kestää naurunkareet suussa,
poutapilvi otsan yläpuolla.
Traagillisen näyttelijän osa
lienee yhtäkaikki koomillisin.
Jos on totta, niinkuin lienee totta,
ett' on maailman pohjaväri harmaa,
ehkä mieluimminkin tumman harmaa,
pari purppuraista maalitäplää
tekis taivaallisen vaikutuksen...
Niinkuin tässä maisemassa tekee
kaunis, rohdinmekko kukkastyttö,
harmaan talon rappusilla seisoin,
käsi ovenripaan tarttumassa,
viivytellen sisäänastumista,
ruumissaaton poistumista oottain:
syli täynnä purppuraa ja kultaa,
oranssia, veriruskeata!
EPÄONNISTUNUT KYSYMYS
Metsä tuli äkkiä eläväksi:
sadat keijukaiset,
jotka entisaikoina
lumosivat niin monta ritaria
rakastumaan kauniisiin hiuksiinsa
ja vihreään pukuunsa,
ovat heränneet suureen kokoukseen.
Ne seisovat kahden puun välissä.
Ja karvainen hiisi
saarnaa niille elämänkatsomusta.
Ne kuuntelevat aivan hiljaa
kuin vanhukset
— ajat ovat kuluneet —.
Niissä ei ole yhtään eloa.
Niitten perhossiivillä
on hiukan kullankeltaista hometta.
Metsä on ympärillä täynnä kuiskailevia lehtiä,
myöhäissyksyn lehtiä,
jotka valittavat.
Hiiden kielessä on outo kysymys:
Kuka herätti meidät
tyhjyydestämme?
Miksi hän herätti meidät
tyhjyyteemme?
Ja sadat keijukaiset
ovat kuin puusta pudonneita.
Ja karvainen hiisi nauraa kylmin silmin
eikä vastaa.
Oi nuori tyttö, joka seisot kanssani
lämpöisessä metsässä
hyvin onnellisena:
miten tyhmän sadun kerroin sinulle.
KERJÄLÄINEN
»Kohtalo kipitti ohitsemme
kohti hautausmaata.
Ojensin sääriäni, joitten rikkinäiset siteet
olivat silkistä ja muistuttivat siitä,
kuinka kerran oli ollut,
ja sanoin veljelleni, sokealle:
Tiedätkö, kenen laihat jalat painuivat hietaan?
Kohtalon.
Sillä on graatian kasvot, hymyiset,
kuin pyhän eetterin värinä.
Sillä on yöhiusten kohdalla, hautausmaan puolella
Haadeksen koiran naama.
Kohtalo kipitti ohitsemme,
ei huomannut meitä.
Sillä on vaakakuppi hyppysissä,
ja kupissa kykkivät kyynelhelmet,
miljoonien orjien kyynelhelmet,
jotka aina löytään köykäisiksi,
keskentippuneiksi.
Kohtalo kipitti ohitsemme,
ei huomannut meitä.
Me nauroimme kaksin.»
LAULU KAIPUUSTA
Oli kuin olisi viritetty pitkiä urkupiippuja
taivaasta maahan.
Ja minä olin urkuri.
Minä päätin sydänyöllä soittaa
taivaisille valloille
ja maalle, ja metsälle, ja kotkanpojille.
Kaipuu istui etelätaivaisella pieluksella,
kuin hunnutettu haareminainen,
joka ei näytä kasvojaan.
Sen takana oli vaaleanpunainen ruskoituksen seinä
Minä pyysin sitä tulemaan luokseni,
istumaan oikealle puolelleni,
pianissimoa soittamaan itse.
Ja me soitimme yhdessä, minä fortea,
hän pianissimoa,
ja ilman täytti sanomaton tuska.
Oli kuin minä olisin ollut tarpeeton mestari.
Minä vaikenin, hän soitti.
Ja metsät ja kotkanpojat,
ne kuuntelivat paljain päin,
ja maan henget nyyhkyttivät
pitäen toisiaan nytkähtelevästä kaulasta.
UNI
Käy joskus, hyvin onnellisin hetkin, uni luokseni
ja lämpöisin ja omituisin uduin kätes peittää, äiti.
On silloin tupa outo ja niin kummallisen ihana.
Kaks väsynyttä, pientä poikaa vaipuu nukkumaan.
Soi hämylintu suvisella ehtoonurmikolla.
Sen ääni vaipuu punaisien marjatäpläin väliin.
Ja kettu mataa ilkkuvaisin silmin putkistossa.
Ja korppi nokkii juustoansa aivan valkeaa.
Ja prinsessa on kumartanut nuoren päänsä maahan:
hän etsii herneenjyviä ja tietä pakohon.
Vaan jättiläinen kauhistava nostaa väkinuijaa.
Ja minä olen kääpiö. Mä juoksen äidin luo.
PUNARINTAINEN LINTU
Jostakin kuului ääretön valitus.
Tiimalasi oli valumassa loppuun.
Viimeinen jyvä vierähti
äänettömästi ja huomaamatta,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Esirippu halkesi. Kaikki, mikä näkyi,
oli verhottuna mustalla kankaalla.
Missään ei ollut valoa,
joka on elämän ystävällinen katse.
Mieletön ääni huusi
toistamiseen:
Turhuuksien turhuus!
Ilma oli täynnä sokeita ajatuksia,
jotka harhailivat päämäärättä.
Silloin sinä nauroit.
Naurusi lensi
kuin punarintainen lintu
synkän miilun keskeltä.
Se liverteli
ja istahti onnellisena säikähtyneeseen rintaani.
Minun surullinen ajatukseni huikaistui
kuin nahkasiipinen lepakko
äärettömän ihanasta valosta.
4
OLEN VIELÄ KAUKANA
Olen vielä kaukana.
Huomenna saavun.
Hei, minun matkalaukkuni, irvinaamainen reppuni,
hei, ystäväni matkasauva:
huomenna me saavumme.
Ihan aikaisin.
Juuri kun ukko kirkonvartija aukaisee tapulin luukut.
Saunat, lauantaisaunat.
Piirileikkien rukkaslaulut
soivat kylässä.
Olen vielä kaukana.
Hämärä, villi velhohämärä
etsii notkoja, kykkäitä, varjoja,
haapasuppaita.
Lituskaiset kivet jalkojen alla,
killisilmäiset kannot tien poskessa,
terve teille,
terve, minä olen ylkämies,
onnen ylkämies. Ja niin hurjasti rakastunut.
MUODONVAIHDOS
En tiedä yhtään,
kulkeeko minun pitkävartisissani
eilinen mies,
mies, joka maantien laidassa
virstantolpan alla
aivan masentuneena
palvoi iankaikkisuutta.
En tiedä yhtään,
hänkö sällinlakkini alla
laulaa rentoja lauluja.
Ainakin hänet on kastettu uudestaan
johonkin iloiseen uskoon.
Ainakin on hänelle annettu
uudet silmät,
jotka näkevät vihreätä ja punaista
ja aamuruskon kaikki värit.
Ja uudet korvat,
jotka kuulevat
paljon salattuja ääniä:
ruisrääkän natkutuksen
elopellossa hymyävänä aamuna.
Mutta maantietä hän astuu
minun pitkävartisissani.
RANNALLA
Ihan pikkuisella kivellä,
sormenmittaisella,
asteli rantasipi minua kohden
ja kertoi minulle monta salaisuutta.
En nähnyt sen silmiä,
sillä hämärä lauloi vakuvirttä.
Näin sen keikailevan nokan,
kun se aukaisi sen sanoakseen hyvän illan.
Johon minä: Jumal' antakoon,
liikutettuna,
huovaten tervaista venettäni.
Oi veljet,
se ehtoo levisi hyvänä
kuin mystillinen uhrilehto,
jossa on tammia,
jossa virvaliekit lämpöisinä tuohuksina palavat,
jossa ilma on hiukan raskas
horsman tuoksusta ja angervojen
ja suurien mustien kukkien,
joita ei ole kuin intialaisessa sadussa
ja kumminkin on.
Tsindalon, tsindalon.
Varmaankin kyntörastas.
Varmaankin on se sen posetiivarilta oppinut
tai suoraan Arnon rannalta
mustatukkaiselta, kaunisluomaiselta diivalta.
Hieno, varjostettu melodia.
Uskontunnustus.
Nuottikodan takaa:
Tsindalon.
ULLAKKOKAMARISSA
Luulen, että kaikki kummitukset
tänä yönä laskettu on irti.
Ajatukset astuu permannolle
niinkuin pikkulapset hippapiiriin.
Yksi käyskentelee keikistellen
päässä irvinaama narrinlakki.
Äkkiä se harppaa akkunasta
jättäin tuijottamaan kaikki toiset
pitkänpyörein, hiukan tyhmin naamoin.
Ajatus käy vinttikaivon luokse
sääskein syötäväksi suvivaloon
huoletonna istuin kannen päälle.
Joku piika avaa aitan oven
pistäin lutinsolaan huivipäänsä,
sitten paljaat punertavat jalat.
Piika laukkaa kaivon luokse juomaan,
sillä yö on helteinen ja raskas.
Lehtokurpan ääni koivun luota.
Lepakoitten hyrrät yllä aitain.
Piian nuori, värisevä sydän
tuntee keskisuven oudot kutsut:
renki soittaa myllyahteen alla
hanurilla tanssinrenkutuksen.
nostain hoikat käsivarret ilmaan
kulkeissansa taasen aitanluttiin.
Ajatus käy vinttikaivon luota.
Kiiltomatoin värilyhdyt syttyy.
Piha mahtaa odotella jotain.
Piippolakki-ajatus käy hiljaa,
laiskana ja ehkä murheellisna
kasteruohoin väliin pitkällensä.
JUHANNUSAAMU
Hei, kuule, huopaa lahteen!
Me Kaukomieltä leikkien
pois ryöstämme Saaren neiden
vesikivellä istuvan.
Oli pikkuniemessä tanssit:
ne soitti iloiten haitaria.
Nyt valkoliinaiset tytöt
vesikivillä vilkuttaa.
Ne istuu rivissä rinnan.
Ne on hiukan viluissansa jo.
Ne kärsivällisin silmin
tätä paattia odottaa.
Ne istuu rivissä rinnan
ja kurkoittuvat viileään
ja värisyttävään aamuun,
joka juuri kohoaa.
Ne kurkoittuvat päivään,
joka nauraa järven takana
ja kesyttömin käsin
joka ainutta syleilee.
Ja riutuvaiseen tuleen
lyö sauhu sinivälkkeinen.
Joku syksymielinen sälli
yhä soittaa haitaria.
VALLOITUSRETKI
Tänään vasta lähtivät kevään värisevät neitseet
suurelle valloitusretkelle
puhaltaen ruokopilliä.
Ne kengittivät itselleen helmisandaalit
ja ottivat etelätuulen hevoset.
Huhuu, huhuu.
Ja naakat muistivat,
että ne olivat vanhanaikaisia,
ja varpuset,
ja ne häpesivät keskenään.
Ja neitseet ajoivat taisteluvaunuissa
ja tulivat ikkunani alle
aivan orjanruusupensaan eteen.
Minä näin, miten lampaita laskettiin ulos,
ja kuulin sonnin haikean ämyrin.
Ja renkipoika tallin ylisillä
viritti ainoan kultaisen laulunsa
pienestä torpantytöstä
ja palsamista ikkunalla...
Ne pidättivät etelätuulen hevosia
ja puhalsivat taikapilliä.
Hopeaiset laineet liplattivat vuoripurossa
ja menivät suoraan sydämeeni.
Kaunis neiti Margareeta,
tuletteko tanssiin tänään?
RIEMU
Ajattele, kuinka riemu kävi ylitseni
kuin kirkastuksen pilvi.
Yksinäisellä suolla tuoksuivat pursut.
Ja sadelinnun ääni,
yksitoikkoinen, onnellinen,
sekaantui laineitten hentoon pärskeeseen.
Kuin uni
valkoinen lokki
lensi poikki taivaan verkkokaton
minun ylitseni,
kun makasin aivan hiljaa ruohikossa
suon äyräällä, valoisan järven luona.
Ajattelin hetkisen lämmintä oloani.
Sudenkorento, järvensininen,
heilahteli kuisman keltaisessa hatussa
ja katsoa tikitti minua
hassun virallisena.
KURJET
Olenkohan ennen nähnyt,
että kurkien auransakarat ovat kuin häilyvä ajatus
helteisten aivojen taivaalla.
Katsohan, kuinka yksi nopeana
kuin onneton Ikarus vahasiivin
epätoivoisesti ponnistaen käy kärkeen.
Sen siivenlyönnit ovat tuulta tulvillaan.
Tänä valoisana päivänä,
jolloin ystäväni poimi viimeiset kypsät omenat
vihreään koriin käsivarrelleen,
me kuljimme kauan pensasaitakujaa,
joka on niin tuhatväriseksi tullut.
Me näimme kurkien kaihoisat aurat,
kun ne lähtivät pois,
me kuulimme niitten sanomattoman tuskan.
Emmekä me mitään puhuneet.
Ehkä näimme,
että siellä lensi viimeisenä räpyttelevä Eros,
ojennetussa kädessään viini,
jossa ei ollut yhtään nuolta.
Se räpytteli
ja oli pudota meidän puutarhanaidalle.
Mutta se meni kurkien jälkeen, viimeisenä.
Sen vahasiipien vitinän me kuulimme
aivan kujan kohdalta, tuhkanharmaalta taivaalta.
Me katselimme toisiamme,
ystäväni ja minä.
5
KEHRÄÄJÄT
Syksy käski harmaat tyttärensä,
jotka nauttii vasta lapsi-ikää,
täksi yöksi kammioni loukkoon.
Miksi mietin sateenkaarisillat
täältä sinne, missä armas elää?
Syksyn neidet ottaa mustat kehrät,
istuu ympärille puolikehään,
kehrää hämärissä unirihmaa
keskenänsä hiljaa kuiskutellen
alinomaa, uupumukseen asti.
Yksi kehrää tuulen ullakolle
inisemään, kuinka aika vierii.
Toinen kehrää pöllön kirkon ylle
kuuluttamaan, että surma kulkee.
Yksi kehrää vanhan pappi Krabben
luokseni. Sen kallosuussa hampaat
nauraa mulle hurjan sameasti,
silmäkuoppain fosforiset läiskät
lävistävät sydämeni seinät.
Yksi kehrää linnan valkeen rouvan:
kellertävät hiukset hulmahdellen
paljaan paidan yllä juoksee rouva
kuten ennen, sata vuotta sitten
sipsuttavin jaloin läpi huoneen,
vaikka pappi Krabbe tappoi hänet.
Jumi iskee hamaralla seinään.
MYLLYN LAKASSA
Mä punaisen myllyn lakassa
ehtoolla istuen
kuulen: kaikkialla
hiljainen soitto soi.
Näes: kirkon katolla täplä.
Se on kuu, sappinen, kuollut kuu.
Ja naakkoja mustankarvaisia
selässä torninkukon.
Näes: ainoa tornipöllö
on noussut huhuamaan.
Mä istun myllyn lakassa
ja pelkään niin.
Täys pieniä jalkoja mäki,
lipojalkoja, käärmejalkoja.
Käy tanssiin hautojen väki
vitiviitoissa,
härmäkaavuissa.
Ja kuolema kivisellä aidalla
tanssipilliä puhaltaa.
Ja punainen mylly
kuin sääriluita jauhattaa.
Ja mä punaisen myllyn lakassa
mun vanhan viuluni viritän
sen kuoleman pillin sointiin
ja soittelen rytkypolkkaa:
puukoista, helapääpuukoista,
kolmesta sällistä soitan.
RAUHATON RITARI
Minä harjaa linnan muurin
kävin Naurun kiltaa päin.
Ja rauhaton ritari laukkas,
ja rauhaton ritari laukkas
ja sen haamuratsun näin.
Minä kuulin: aarrekoira
juoks tietä haukkuen,
ja kirkon kukko huusi
yli märkäin katujen.
Ja kuolleet munkit astui
ja veisas kulkeissaan,
pyhä risti kunkin käässä
ja murhe kulmillaan.
Näin viimein oudon miehen:
se synkkä ja kamala on.
Se on kuin pitkäisen jymy,
se on kuin pitkäisen jymy:
se on ritari rauhaton.
* * *
Oli pertuskan nenässä lyhty.
Ja kannukset kimmeltäin
sen Vivikan ikkunan alle
minä ratsastavan näin.
Se kerjäs: yhden katseen
kun neito hälle sois
jo hautaan rauhassa laukkais
ja rauhassa maata vois.
Oi pieni Margareta:
yks katse mulle suo!
Ei heitetty sun ruumistas
linnan portin luo.
Ei piikkineito saanut
sua syliinsä kamalaan.
— Mutta kaunis Vivika Trotte:
hänet syöstiin kuolemaan.
Ja sydän ripustettiin
yli portin rautaisen —
Oi neiti Margareta,
minä tiedän kyllä sen,
minä tiedän, Margareta:
et voi mua rakastaa.
Minä ikinä en tulla
sun ikkunas alle saa.
LAPSENMURHA
Etkös pelkää, piika?
Puiston ylle uusikuu
niinkuin kirkas veitsi
äkkiä laskeutuu.
Ehtoon katvetessa
neiti jalosyntyinen,
kuollut neiti ajaa
keskeen varjojen,
sulkalakki päässä,
jahtitorvi huulillaan,
piiskansiimoin lyöden
villiä ratsuaan,
kuulee pöllön huudon
menninkäisten nauravan,
muurin alta itkun
lapsi-vainajan,
säpsähtää ja kiitää
jahtihaukka olallaan
läpi hämmästyneen,
aution pihamaan.
Kuu on kirkas veitsi.
Ruskeata verta on
tulvillansa lehdet
viileän puistikon.
PYÖVELINTALO
Kävin kevytmielisenä talosi ohitse,
kuningaskunnan virkaheitto pyöveli.
Sinun talosi katolla punavalkeat tiilet
olivat ihmisen lihaa.
Ja lamppusi tuikkeessa
itse istuit ja luit,
niin että kuului kadulle,
katumuspsalmia
vaskihelaisesta kirjasta.
Ja ilmassa ympärilläsi katselivat
rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät.
Minäkin olen rikollinen,
oi virkaheitto pyöveli.
Mutta en, en syytä sinua,
vaan itseäni, joka on sinua säälimättömämpi.
LEIJONANKESYTTÄJÄ
Oi saavu, jos voit, ja vielä
yli kaupungin vapisevan
yks kerta katso: sä löydät
mun huoneeni ikkunan,
jos havaita yltä pilvein,
läpi savu-pylvästöin
voit keltaisen kynttilän juovan,
joka piirtyy keskiöin.
Minä ristikkoikkunaani,
veli, nojasin kolkon pään
— ja kasvot, opetetut
joka hetki hymyilemään,
minä peitin kämmeniini.
Hei, pedot, ulvomaan!
Olen leijonankesyttäjä,
minut kyllä tunnetaan.
Minä kesytin metsänluomat
ja katseet neitojen.
Jätin yhden kesyttämättä:
tämän villisydämen.
* * *
Tämä lienee rakkausdraama,
veli porvari-aatelismies:
primadonna voi olla kuollut
tai elääkin kenties.
Ens' rakastajan osa
oli julma ja luonnoton.
Veli, tunsit primadonnan:
se sureva leskes on.
Sata jalopeuraa mulle
meni kerran sydämeen.
Sinun verelläs, huomenissa,
veli, virutin tantereen.
Veli, onton katsees eestä
minä vavisten pakenen.
Sinun kuolleitten kasvojes väri
on kynttilänkeltainen.
YÖLLINEN TELOITUSPAIKKA
Älä vapise, armas, yhtään!
Olen kyllä syyllinen.
Olen tappanut mä kerran
ylen hyvän ihmisen.
Oi, tahdotkos mulle antaa,
sä sydänystäväin,
sun käsivartes ihanan,
kun käymme sinne päin,
läpi kumisevan torin
ja kujan pimeän
luo kamalan hirttopaikan,
min yllä riippuu hän — —
minun kaksoisolentoni,
joka hamppusilmukoin
on hirteen kohotettu.
Sinut, armas, tänne toin,
ett' rukouksin pienin
ja pienin kyynelein
voit lepyttää sen miehen,
min eessä synnin tein,
kun heitin sydämeni
sun etees tomuhun —
ja palasiks sen astui
ihana jalkas sun.
SALOMEN TANSSI
Johanneksen kaulanleikkauspäivänä
lensi pieni kiuru
riutuvin siivin
kohti kukkatarhaa.
— Oi minun nuori tyttäreni,
jonka silmissä on autuas hurma,
oi minun suloinen tyttäreni,
joka olet sanomattoman kaunis,
niinkuin värisevä onni:
joku tappoi miehen
mustassa tornissa.
Johanneksen kaulanleikkauspäivänä
alakuun aikaan
lensi tuhkanvärinen yökkölintu
riippuvin siivin
kohti vauhkoa merta.
Metsässä rätisi peto.
Se iski kynsin
kuin luuhamarin
tuijottavan rämeen puihin.
Ilma oli ihmeellisen väsynyt.
Joku tanssi
ilmeetöntä tanssia
nauru hyytyneillä huulillaan.
— Oi minun nuori tyttäreni,
jonka korvissa on korvarenkaat,
oi minun nuori tyttäreni,
jonka jaloissa on nilkkarenkaat:
joku hautaa miestä
esikartanoissa...
PYHÄ YRJÄNÄ
1
Prinsessalla oli vallattomat sormet:
nyt ne olivat kaikki tiukkaan puristettuina
nyyhkyttävälle povelle.
Kalmanvärinen lohikäärme
vieri hänen jalkoihinsa
hampaat kärsimättömästi loksuen.
Kirkkaitten silmien lähteet
olivat valuneet täyteen tuskaa.
Niihin kuvastui odottava ajatus:
-Joku laukkaa, joku laukkaa.
Helmenvärinen silhuetti
verestävällä taivaalla!
2
— Nosta siipesi,
nosta kauheat siipesi!
Oi ryömivä lohikäärme,
joka syljet häkää
kaikista suistasi!
Nauran sinulle hillitsemättömästi,
minä joka tänäpänä saavun
lansetti janoisena,
haaskalinnut kintereilläni,
jotka kohta pusertavat ulos,
kaikki pullistuneet silmäsi!
Prinsessan vallattomat sormet
leikkivät kohta
kypäräni teräksisessä silmikossa
ja hänen rintansa huokaa
niinkuin pienen lapsen povi
onnellisesta itkusta.
Nosta siipesi,
nosta kauheat siipesi:
ei ole muuta kuin viha,
ei ole muuta kuin rakkaus.
TYTTÖÄITI
»Pieni, sokea tyttäreni
auringonjuovassa.
Minä laulan kehdollasi univirren.
Ah, älä ajattele maailmaa,
älä ikinä himoitse sinne,
älä himoitse!
Olen kulkenut sen säälimättömillä kaduilla:
ne ovat mykät, tylyt kiviaavat.
Sinä et pääse koskaan sinne,
pieni, väsynyt tyttäreni,
ja miten hyvä se on:
ei koskaan viekas renki,
aivan nauravin silmin,
tartu valkoiseen kyynärpäähäsi.
Ah, suviehtoita sinä et näe:
se on todellakin vahinko,
rakas, pieni tyttäreni!
Silloin on heinäntuoksua koko maailma,
ja etäistä laulua.
Huutaako joku minua?
Ja minä menen, polvet oudosti väristen,
pidellen molemmin käsin poveani,
jossa on pakahtuva sydän.
Tänään on tanssit.
Niin, kevät.
Mutta sitten on syksy.
Ja minä pakenen autioita, niljaisia katuja
minkä ennätän.
Lyhdyt ovat kalpeita aaveita.
Ne huutavat rivissä minulle:
mene, mene, mene.
Ja kyllä minä menenkin.
Mutta niin kylmää on olla vedessä
näin myöhään.»
KUOLEMA
Olet ääneti. Huomaan kasvojes kalvenneen.
Merensiniset silmäs on tulvilla mustaa uhkaa.
Olet tarttunut kuumilla sormillas ranteeseen
sitä miestä, min ruumis on kylmää, kylmää tuhkaa.
Ja lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.
Ne työnsi sun pois. Ja sen miehen ne työnsivät pois.
Tänä päivänä kenkään kättäsi ei pois työnnä:
ne melkein sallis, ett' kätes hän saanut ois.
Niin, sydän sen myöntää. Suu ei tietysti myönnä.
Ne istuvat piirissä rikkaissa muistoissaan.
Ja äidillä näkyy jo olevan värjätyt hapset,
ja isällä virttynyt parta ja hopeat kulmillaan.
Ja ne istuvat myös, ne nyyhkivät toiset lapset.
Vain Henrik on makuulla. Portilta vuoteeseen
on kapea, pieni ja punaisenruskea jana.
Ja Henrikin kuolleille huulille mykistyneen
ihan näyttää viimeinen, sangen lempeä sana.
Se sana on väkevä täyttäen taivaan ja maan
ja äidin ja isän ja lapset ja, kuule, sinut.
Ah, vanhat laulut on totta. Ne kerrataan,
jok' ainoa, joit' olet hämyssä lauleksinut.
Sa lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.
KOIRALAULU
Nyt hän kuoli ja haudataan:
koira, sä yksin jäät.
Kun hän kuoli ja haudataan
nälkäpäiviä näät,
istut mykkänä ikkunaan
toivoen saapuvan sen,
ken toi ehtoisin tullessaan
leivän ja särpimen,
ken toi hyväilyt tullessaan
hienossa kämmenessään,
ken niin mykkänä ikkunaan
painoi kauniin pään,
kaarevan kaulan peittäen
silkkiviuhkallaan...
Saitpa silloin nähdä sen
itkevän rakkauttaan,
pienet tohvelit jalassaan,
pienet ja punaiset.
Etkä sä kyennyt lohduttamaan,
koira rukka, et.
VANHASSA HUVIMAJASSA
Hei, kuinka me nauramme kahden!
Ja paperilyhdyissä liekit on,
ja yllä hiljaisen lahden
vyö hehkuva kuutamon.
»Mä pelkään niin», miks' sanoit
ja kutripääsi painoit niin,
kuin turvaa multa anoit
ja hersyit kyyneliin?
... Käy harmaa kuollut teitä
ja kurkkii katsoin sisimpääs.
Voi, silmäs joutuin peitä
ja kätke kaunis pääs!
... Se on sun kuollut ylkäs.
Hän ehtookävelyllään on,
kun neito hänet hylkäs,
niin hurjan onneton.
... Hän astuu puiston teitä
ja näkee sun ja näkee mun
ja katsoo kauan meitä
ja lähtee kulkuhun.
Ja sitten me istumme kahden.
Ja paperilyhdyt on sammuneet.
Ja kuutamo kultaa lahden
hiljaiset veet.
TULI SIRKUS KAUPUNKIIN
Näin kerran viekkaan kissan:
mä torilla näin sen.
Juoks torilla vastaani musta kissa
silmät palaen.
Oi kuulkaa, herrat ja naiset:
tuli sirkus kaupunkiin.
Ja suurta vaskipasuunaa
sen ovella soitettiin.
Oi kuulkaa: kuu oli noussut
sen teltan huipun taa,
ja punainen klovni soitti
vaskipasuunaa.
Oi kaunis Isabella,
sun nimeäs mainittiin.
Oi donna ihanaisin, klovni
rakasti sinua niin.
Oi kaunis Isabella,
kai muistat ehtoon sen
kun hältä monta vuotta sitten
raastit sydämen.
Oi kuulkaa, herrat ja naiset:
tuli sirkus kaupunkiin.
Sen ovella Isabellan
nimeä huudettiin.
Näin silloin viekkaan kissan,
mä torilla näin sen.
Juoks torilla vastaani musta kissa
silmät palaen.
KANSANSATU
Se unisena saapui
ja kissan selkää silitti
ja koukkuleuka-akalle
se hiukan hymyili.
Ja kuusivalkeata
ja pirtin suurta hämärää
se onnellisna katsoi.
Ja sirkat, sirkat soitti.
Se otti ruokopillin,
ja uuninpankon kulmasta
se Tuhkimuksen löysi
ja ruokopillikauppaa
sen kanssa yritti.
Ja viiteen äyrityiseen
sai ruokopillin myytyä.
Ja sirkat, sirkat soitti.
Niin uuninpankon nurkasta
nous Tuhkimus ja puhaltain
ja lurittaen läksi
ja joutui karjatarhaan.
Ja prinsessainen asui
sen länsilaidassa.
(Sen Tuhkimuksen takissa
on paikka paikan vieressä
ja prinsessainen loistaa
kuin aamun kaunis koi.)
Kun Tuhkimuksen pilli soi
sen karjatarhan laidassa,
niin kaikki lehmät tanssi.
Ja vanha, vanha kauppamies,
se muuripata-kauppamies,
hän myöskin hyppi haassa.
Ja kaikki muuripadat
läks polkkamasurkkaan.
Ja nihdit heponiekat
nous tapparansa unohtain
ja polki raskain saappain
ma luulen, saksansaappain,
maan vihreätä kamaraa,
ja pienet linnut vieri
kuin pallot taivaasta.
Vaan prinsessainen istui
ja ihmetteli tornissaan.
Niin karjatarhan loukosta
läks Tuhkimus ja puhaltain
ja lurittaen astui
sen prinsessaisen kammioon.
Ja neidot sinipaarat
ne kehräs punapauloja
ja silkkityynyin päällä
ne istui parvittain.
Kun Tuhkimuksen pilli soi
sen prinsessaisen edessä,
niin kaikki kehrävarret
niin ihmeellisen vikkelään
ja riemuissansa hyppi.
Ja sinipaaraneidot
ne tanssi parvittain.
Vaan prinsessainen istui
ja itki kultatuolillaan.
Ja sirkat, sirkat soitti.
Ja Tuhkimuksen pilli on
niin kummallisen väsynyt.
Ja tehden ristinmerkin
käy Tuhkimus mun luokseni
ja yhden äyrin hintaan
sen pillin myödä tahtoisi
niin hiljaisessa loukossa
kuin suinkin vain, ja salaa.
EPILOGI
LAULU IHANISTA SILMISTÄ
Me eksyksissä kaupunkia käymme pimeää.
Kuin pasuunien merkkiääni yössä kajahtais
ja kaikki tuulet vaipuisivat ylitsemme,
katu uppoaisi kumahtain kuin harkko rautainen
ja ummehtunut sumu esiin tulvahtaisi,
ja nousisivat satamasta vedet niljakkaat
ja peittäisivät kangistuneet jäsenemme,
ja taikalinnut lentäisivät heltoin kamalin
ja piesten kylmin nahkasiivin kasvojamme,
ja ikuisuuden tiimat matais päämme ympäri;
me pienet ja niin ahdistetut olisimme,
ja Jumalaa ei olisi. Yks varjo sininen
vain vieris ylle vesikentän pauhaavaisen:
sun silmiesi katse, joka tulvat hillitsee.Project Gutenberg
Laulu Ihanista silmistä : $b Runoja
Haavio, Martti