KALLIO JA MERI
ynnä muita runoja
Kirj.
ELINA VAARA
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924
SISÄLLYS:
Kallio ja meri.
I.
Ma valkoportista käyn kirkkomaalle.
Luostaritarina.
Balladi.
Satu.
Laulu kauniist huovista ja herttuan tyttärestä.
Lukittu linna.
Unen venhe.
II.
Maaliskuu.
Esikevät.
Sinulle.
Sininen taika.
Kevätesikot.
Alli.
Mennyt.
Itkevä lintu.
III.
Myrsky.
Danse macabre.
Berberis.
Lokakuu.
Laulu syksyisestä ikävästä.
Rococo.
Hiilipiirros.
Vieras.
Suohauta.
IV.
Keväthymni.
Onni.
Me kaksi valkoista lintua.
Helluntaikellot.
Valkea päivä.
Vihreä humala kukkii.
Pilvinen päivä.
Orjanruusu.
Schumannin »Träumerei».
Dolce far niente.
V.
Oceania.
Fantasia.
Myrkkyliljat.
Mustanpunainen melankolia.
Odaliski.
Loti Aziyadelle.
Keväiset arot.
Laulu kitaran säestyksellä.
Rakkaus.
Yö.
Kohtalo.
Virta.
Kuu.
KALLIO JA MERI.
Oi meri lausu, mistä
sa kummat laulus sait!
Ma kateisena seison
ja rintani on vait.
Sun kuohus nousee, vaipuu
ja hyrskyin vaahtoaa,
on vihreen aaltos pärske
niin villin ihanaa!
Vuostuhannet jo lienen
sun ääntäs kuunnellut,
ja hamaan sisimpääni
on tuska juurtunut.
Ah, tuhat vuotta turhaan
mun hehkui sydämein:
ei kova gneissi järky,
ei murru mykkyytein.
Oi metri, koska sulle
saan laulaa lauluni?
Jo pakahduttaa kaipuu
mun paasirintani!
Oi meri, mistä laulun
sa syntysanat sait?
Vuosmiljoonat ma varton
mut rintani on vait.
I.
MA VALKOPORTISTA KÄYN KIRKKOMAALLE...
Ma valkoportista käyn kirkkomaalle.
Jo ehti esikevät pälvineen,
ja nuori koivu keltasirkkuineen
suo varjon vainajalle autuaalle.
Tän' aamuna on kaikki ihmeellistä.
Tuoll' ylle harmaan hautagraniitin,
ah, aukee hyasintti puhtahin
kuin hymy unelmien syvyyksistä.
Kas, kirjoperho kevään ensimmäinen!
Sen koen vangita ma kätehen,
mut lailla vilkkaan päivänsätehen
se liukuu pois kuin kullanhöytyväinen.
Mua varten raikkaan, virkistävän juoman
tää aamu sekoittaapi maljassaan.
On siinä tuoksu tuoreen, mustan maan
ja loiste veden vuoripuron tuoman.
Nyt tunnen tunkeuvan tietohoni
ma sanan voimallisen, lempeän,
mi lailla elonnesteen väkevän
taas uudeks muuttaa koko olentoni.
Oi sydän sua, lohdutonta lasta,
jok' uskonut et jälleen syntyväs!
Kuink' usein vaienneekin sykintäs,
uus elo aina versoo kuolemasta.
LUOSTARITARINA.
Kuule, kellot
iltaan heläjää.
Kuni kuolinvirsi,
soitto nyyhkyttää.
Haahmot harmaat
huojuu, hämärtäy:
hurskas nunnasaatto
vespermessuun käy.
Kerran harpun
kielin kultaisin
helisivät holvit
synkän luostarin.
Kaiho, nuoruus
keskeen vanhuuden
olennossa muutti
hennon tyttösen.
Luona viileen
suihkukaivon tuo
haaveissansa istui,
linnut lensi luo.
Valkokyyhkyn
ruokki kädestään,
karitsata suojas
enkelsylissään.
Ratsu sairaan
ristiritarin
portilla nyt korskuu
rikkaan luostarin.
Heittää lapsi
katseen outohon:
kypärtöyhtö tuon kuin
tulilieska on.
»— Kuullos, vieno,
pyyntö kulkijan!
Sull' on silmissäsi
paiste taivahan,
otsallasi
vuorten lumivyö.
Kärsivälle uhraa
laupeudentyö! —»
Halki puiston
raikahtaen soi
satakielen laulu —
onnen myötään toi.
Luostartarhan
ruusut valkeat
ruskon purppurassa
tummiks tummuivat.
Mutta syksyn
usvat maille ui,
liepehillä muurin
köynnös kellastui.
Angelus nyt
iltaan kaikuu vain
kuni joutsenien
joiku kuolevain.
Lyö'ös, kello
vanhan luostarin:
lapsonen jo armain
nukkui multihin.
Soios, kello
malmisointuinen:
talvi kaiken kuolleen
hautaa lumehen.
Kaiu, kaiu
Ave Maariaa,
rukoele armon,
rauhan antajaa.
Ihmissyömen
itke ikävää
riemuun, lailla ruusuin
pois mi häviää.
BALLADI.
Kaikki kauniit laulut nukkuu
nurmikummun alla.
Ritarinpa kuulsi muinoin
linna kukkulalla.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
linna kukkulalla.
Nainen siellä nuorteuinen
laulatteli lastaan,
riensi illoin portahille
ritaria vastaan.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
ritaria vastaan.
Mutta kerran myrsky-yössä
myöhään yksinänsä
valvoi, vuotti vaimo vieno
luona kynttilänsä.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
luona kynttilänsä.
Kuule, hampain kiiluvin
jo talon hallit haukkuu!
Kaviot ne kumisee
ja siltapalkit paukkuu.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
siltapalkit paukkuu.
Orhi tuttu, miesi vento:
miekka verta juonut.
Murtui kauno, katsehen
kun siihen oli luonut.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
miekka verta juonut!
Säveleet on särkyneitä
kehdon polkijalla.
Kaikki kauniit laulut nukkuu
nurmikummun alla.
Tuuti lasta, tuulan tuu,
nurmikummun alla.
SATU.
Veen hyöky hyrskyten soi,
jo tuulet ihmehen toi!
On keula kaareva norsunluusta
ja mastot veistetyt ruusupuusta.
Nyt prinssi palmujen maan
pois noutaa morsiantaan,
ja purje paisuvi purppurainen.
Pian rinnall' armaan on prinsessainen.
— »Käy, sulho, seuraamme, oi!»
veenneitoin laulelo soi.
»Hän petti prinssiä tuiretuista
ja toiseen suostui, ei sua muista.
Tääll' otsa ylhäisen pään
yötähdin helmitetään,
on täynnä aarteita täällä suistot
ja merililjoja kasvaa puistot!»
Yön kaiken kuohut ne soi.
Kuin veri kuumotti koi.
Kun katsoi prinsessa ikkunastaan,
veet viskas uhrinsa rantaa vastaan.
Hän tornikammiossaan
vain itki kohtaloaan.
Niin silmät himmeni ihanaiset —
hän häit' ei saanut, vaan hautajaiset.
LAULU KAUNIISTA HUOVISTA JA HERTTUAN TYTTÄRESTÄ.
Rannalla Adrian meren
kukkii kastanjat,
heleän keltaisiksi
kypsyy sitruunat
rannalla Adrian meren.
Seisoi siellä kerran.
linna herttuan.
Siitä laulujen kuullaan
vielä kertovan
rannalla Adrian meren.
Saleissa kilinä maljain,
helke luuttujen.
Kohtasi kaunis huovi
herttuan tyttären
rannalla Adrian meren.
Hälle kuiskasi poika
katsein polttavin:
unessa viime yönä
sinua suutelin
rannalla Adrian meren.
Poistui ylpeä neito
heittäin niskojaan.
Kaunis huovi istui
surren rakkauttaan
rannalla Adrian meren.
Taukosi tanssi ja soitto,
idästä nousi koi.
Tornin huipulta kutsu
kuparitorven soi
rannalla Adrian meren.
Lähtivät herrat ja huovit
sotaan moslemien,
eikä nähty enää
heitä jälkeen sen
rannalla Adrian meren.
Linnassa rouvat ja immet
itki lemmittyjään.
Helisseet ei luutut
iltaan hempeään
rannalla Adrian meren.
Suli kyyneliksi
tytär herttuankin.
Huoviansa hän turhaan
toivoi takaisin
rannalla Adrian meren.
Hohtavat ilottomasti
hopeapoppelit,
murhettansa huokaa
mustat sypressit
rannalla Adrian meren.
LUKITTU LINNA.
Kävin nurmikoilla ma lapsuuteni.
Sadehelmiä taivas itki
apiloiden ja horsmien lehdille
ja peippo lauleli niinkuin ennen
oksalla tuuhean lehmuksen.
Ma rappeutuneet muurit näin
kivilinnan keltaisen, jossa asui
vanha, ylpeä vallasnainen.
Oli monta kymmentä vuotta sitten
hän vaalien salaista suruaan
pois paennut maailman pauhinasta
tähän yksinäisyyden ja unhon paikkaan.
Ja villiviini ja Intian krassi
taa paksun, vihreän köynnösseinän
hänen murheensa olivat kätkeneet.
Oi, olenhan sammalmuurin luona
usein iltaisin istunut!
Tuo äänetön, suljettu, synkkä talo
niin veti ja kiehtoi mieltäni.
Kun sydän oli joskus pakahtua
suloisten ja tuskallisten sävelien tulvaan
sinne juoksin.
Painoin pääni mättäälle ja mietin,
mahtoikohan kukaan pieni tyttö
itkeä niin polttavia kyyneliä.
Mutta siitä on vuosia vierinyt.
Nuo tuoksuvat, tahmeat kukkalehdet,
joita nyt hyväilin kädelläni,
eivät ole olleet ensimmäisen kevääni
lapsekkaan kaipauksen todistajina.
Seljapensas lienee jo kuusi kertaa
pudottanut kukkansa sen jälkeen,
kuuden kesän hiuduttava helle on paahtanut
ruskeaksi niittyjen mehevän vehmauden.
Syksyt ovat tulleet tuulineen,
talvet heittäneet luntaan —
ja aina on puhjennut jälleen uusi kevät.
Hentoisin ensi nuoruus!
Oisinpa silloin tiennyt,
miten ihanalta hohdat vuotten takaa,
miten armaalta ainiaaksi kadotettuna,
oisinpa pääni mättäälle painaen
likellä haaveitteni linnaa,
männyn juurella tumman ja varjoisan
itseni ikuisiin uniin itkenyt,
kun sydämeni vielä oli säveliä täynnä
ja mieleni pehmeämpi metsäkyyhkyn untuvaa.
UNEN VENHE.
Unen valkea venhe liukuu
yli virran pyörtehien.
Vesipisarat airoista siukuu
kuin ketju hopeinen.
Hämyss' silkkisen baldakiinin
Uni soittaa harppuaan,
ja laulelma lailla viinin
hänen vuotaa huuliltaan.
Ohi rannat kiitää — vaihtuu
kylät, palatsikaupungit,
Pois helmaan usvien haihtuu
huvilinnat ja temppelit.
Tuoll' yli sammalmuurin
kukat mantelin varisee...
Uni silmin kaihoisin, suurin
vain katsoo, hymyilee.
Pojanpäänsä kiharainen
alas miettien kumartuu,
Hän ihana on kuin nainen,
lumihipiä, luumusuu.
Kuin vuoripurojen juoksu,
sävel soi hänen harpustaan,
hyasintin ja syreenin tuoksu
hänen leyhyy laulaessaan.
»Oi valtias», soutajat kysyy,
»joko laskemme valkaman luo?»
Niin kaukaisna katseensa pysyy,
ei vastausta hän suo.
Vesipisarat airoista siukuu
kuin ketju hopeinen.
Unen venhe iäti liukuu
ohi Elämän rantojen.
II..
MAALISKUU.
Huokui lauha maaliskuu
ja taivas vihmoi luntaan.
Kaupunki nukkui
himmeää untaan.
Pyhää raamattua luin,
kun tähdet täytti taivaan.
Raukenin hiljaa
ihanaan vaivaan.
Ajattelin ystävää,
niin ankaraa, niin hyvää...
Kuuntelin rinnan
kuohua syvää.
Huokui lauha maaliskuu
ja taivas vihmoi luntaan.
Kaupunki nukkui
himmeää untaan.
ESIKEVÄT.
Talitiaisen metallihelke
läpi sulavan vaahterapuiston soi.
On rintani onnea täynnä,
jota kielin en kertoa voi.
On rintani sinua täynnä,
joka silmikoivien laulujen maan
siniusvaisen minulle näytit,
mihin kanssasi lähteä saan.
SINULLE.
Sa yksi ainut
mun elämääni
valoa toivon ja riemun toit.
Sa yksi ainut
kuin kiurun ääni
mun ikävääni
iloa soit.
Tuul' lämmin vastaa
mun hyräilyyni
ja tuoksu tuomien huumaa mua.
On ilta kevään
niin kuulas, tyyni —
ei oma syyni,
jos lemmin sua!
SININEN TAIKA.
Saartaa usva sininen
järven, saaren kaukaisen,
kasteraikkaan metsän, maan,
ilman rannat harsollaan.
Sinilatvat, lemmikit
niityn peittää kaunihit.
Sinilaineet sielussain
lakkaamatta keinuu vain...
Siniseksi kaikki käy,
mitään muut' ei enää näy.
Hullu, syvälle ken niin
hukkui silmiin sinisiin!
KEVÄTESIKOT.
Oli taivas heleän sininen
ja aamun kohua täynnä tori.
Luo tytöntypykkä pieni
sai kädessä kukkaskoti.
Oli taivas sininen.
Hän minulle keltakimppusen
myi silmin ilosta kimmeltävin.
Kivet soittivat jalkaini alla.
Kuin yli pilvien kävin
kera keltakimppusen.
»Näin varhaisella sun kukitti ken?»
soi puistosta armaan naurava ääni.
On surku somuutta kukkain:
kun suudelmin peitti hän pääni,
ne kuolivat rutistuen.
ALLI.
Soi ulapalta ääni allin harmaan.
Sa mietit: »Vilu aavalla on varmaan,
kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät
ja tuuli irroittaapi salmen jäät.»
Niin monin aamuin valituksen kuulit
ja mieles heltyi — lemmeksi sen luulit.
Ah, että säälistä se heltyi vain
mua vuoksi kohtaloni armahtain!
Sa laske jälleen ulapoille alli,
sen kuolla kevättalven tyrskyyn salli,
kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät
ja tuuli irroittaapi salmen jäät.
MENNYT.
Sa ruusut sylihini kannoit,
yön tähden kiinsit hiuksihin.
Sa huulilleni soinnut annoit.
Kuin huilu nauroin, helisin.
Myös opettanut oisit mulle
kuink' unhottaa pois kaiken sen!
Jäi puolet sielustani sulle.
Kuin viulu itken, värisen.
ITKEVÄ LINTU.
Jo kuoppasimme nurmeen
me raukan tuskistaan.
Sen rinnan punahurmeen
joi ahnas multa maan.
Syyslehdet ylle kummun
on puista varisseet.
Nyt viisahat me oomme
ja vanhat, väsyneet.
Mut joka ilta saapi
se jälleen ikkunaan,
min takaa tirskuttaapi
ja värjyy viluissaan.
Yön kaiken kartanolta
kuin itkun ääni soi...
Se kuollut ei? — Siis miksi
sen hautasimme, oi!
III.
MYRSKY.
Rajutuuli ruoskien
lehtiä ajaa!
Terässiima sinkuvi,
piiskaniskut kajaa:
Taistohon, taistohon,
tahdoit taikka et!
Kiivas on kamppailu,
hurmeessa kalvat,
sodan laki säälitön,
orjain henget halvat.
Legioonat kentille lyötyinä
jää tuhannet!
Huutavi myrskyhyn
silvottu sielu:
— Myötäsi vie minut,
tuhon tulinielu,
taistohon, taistohon
tahdon sukeltaa!
Kaikkeni heittää
hiuskarvan varaan,
haavoissa nauttia
Voittoni paraan!
tuskasta juopua turtunut.
tuntoni saa!
DANSE MACABRE.
Taas taudin poltetta, purppuraa
on täynnä puistikot, kentät, kunnaat.
Näin kesän huumeisen kisailusta
syys korjaa katkerat lunnaat.
Oi, kaikki kauneus sairastaa!
On marjat pihlajan niinkuin verta.
Tuo kuumehehkua, kuihtumusta
maan riemu runsainkin kerta.
Syysusvat kalseat kaupungin
nyt kietoo vaippaansa lailla houruin
ja hiilenkarvaiset sauhut mataa
tuol' yllä kattojen kouruin.
On löyhkä ilmassa spitaalin
ja myrkkyhöyryjä nousee maasta.
Vuon ruostelaineihin lehdet sataa
kuin rutonkeltainen saasta.
Nyt kutsuu kuolema karkeloon,
jo vinkuu viulut ja rummut raikaa
ja tuhkanharmaalta taivahalta
vain nauru naakkojen kaikaa.
Siis tanssi hillitön alkakoon!
Puut huitoo hurjasti oksin paljain
ja kolkon tuomiokirkon alta
käy vainaat juontihin maljain.
BERBERIS.
Taas aamuvarhaisella vanha tieni
vie halki noenharmaan kaupungin.
On myöhäissyys. Sa yksin, pensas pieni
maan puoleen taivut oksin riutuvin.
Sun ylles vedenraskaat hiuteet hajoo
ja käärii sairaan sadeharsoillaan.
Mut kuumeenpunaisina putoo, vajoo
sun marjas lumihyhmään valkeaan.
Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
sun verikyyneleesi kirpeät.
Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
ja mitä mykkyyteensä kätkevät.
Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen,
oi Berberis, sa pensas punainen!
Ma alttarille talven suruhuoneen
myös itken intohimot sydämen.
LOKAKUU.
Aamukylmä. En kierrekaihdinta nosta.
Kuuluu aution huoneeni hämärään
tuulen tyhjä puhelu puistikosta,
naurunhohotus käheä sadesään.
Lehdet siellä kultaiset kulisevat,
jotka mädätä lumen alla saa,
kypsät hedelmät haljeten putoilevat,
kalmanhajua uhoo kostea maa.
On se voimakas ollut ja kaunista luonut.
Aivoissa nyt ei aatosta yhtäkään.
Ah, se on liioin syönyt ja liioin juonut! —
Yltyy nauru käheä sadesään.
LAULU SYKSYISESTÄ IKÄVÄSTÄ.
Ah ystävä, mua seuraa ikäväni
kuin ukkospilvi musta, muodoton,
ja niinkuin paasi painaa sydäntäni
se tunto, että turhaa kaikki on.
Maa kevään aikaan ihanuuden hurmaa
niin ylen paljon synnyttää ja luo:
Syys saapuessaan kaiken ruhjoo, surmaa
ja luonnon kuuman sydänveren juo.
Oi katso, makaa puistokäytävillä
taas ruskein kasoin lehdet kuollehet,
ja niinkuin ruumiit riippuu seinämillä
nyt paleltuneet krassiköynnökset.
Niin kuolee kaikki kaunis iäst' ikään,
pois ilo, lempi katoo, ystäväin!
On syys mun tehnyt sairahaksi, mikään
ei lääkitä voi ikävöintiäin.
ROCOCO.
Kurkistaapi sisään ikkunasta
talviaamu takaa uudinten
nukkujata vuoteen silmäillen,
naista nuorta, vielä melkein lasta.
Illan kaunotarta katsoo huomen,
näkee ihon heljän harmenneen,
sinertävän vaon piirtyneen
alle ummistetun silmäluomen.
Silkkihiukset sekoo pehmeästi
pieluksien kultakirjailuun,
mutta pienen, pilkallisen suun
punamaali viiltää pistävästi.
Rutistuneet ruusut peittää maton
huivi, viuhka, kirje vierellään.
— Aamuauringoll' on hymyssään
kaihomieli sanoin lausumaton.
HIILIPIIRROS.
Musta, sankka savupatsas
lailla käärmehen
kohoo sysikiemuroina
ilman lakehen —
haihtuu niinkuin houreuni,
aatos syntinen.
Sumu kietoo suortuvansa
rantapetäjiin,
liukuu pitkin ulappaa
sen ääriin etäisiin.
Pimeys kuin myrskyn paine
siivin saapuu niin.
Tuikkii tunnein pitkin yössä
lyhty majakan,
valon heittää valjun ylle
aavan maiseman.
Kaukaa lyöpi malmikello
kerran ainoan.
VIERAS.
Ma talviyössä valvon, seuranani
vain kasvot vihertävät kuollehen —!
Käy kylmän väreet pitkin ruumistani,
ja sydän seisahtuu kuin kuunnellen.
On armaan kielokimppu huoneessani,
ja ilmassa ui sulotuoksu sen.
Mut suusta vainajan lyö vastahani
maan ummehtuneen löyhkä saastainen.
Tuo mykkä vieras miten tuijottaakaan!
Oi, etkö kerran kuoltuasi saakaan
sa jäädä mullan syvään lepohon?
Viel' elävien sääliäkö anoin.
öin harhaat tuskallisin sielunjanoin
luo kauhunsairaan ihmisolennon?
SUOHAUTA.
Näin unta: korpisuohon upposin,
ja toivo pelastuksen puuttui multa.
Ei peninkulmiin häämöttänyt tulta,
ja seutu peittyi pakkashuuruihin!
Mut yöhön huusin voimin viimeisin
ja apua viel', armas, anoin sulta:
on sydämesi niinkuin puhtain kulta,
se pysyy, kaikki muu jos pettääkin!
Vain syvemmälle liejuun jalka vajoo...
Sun tiesi tietymättömissä kulkee,
et kuule epätoivonhuutoain!
Jo silmissäni tummuu, särkyy, hajoo,
suohauta minut uumeniinsa sulkee! —
Ma herään pimeässä parahtain.
IV.
KEVÄTHYMNI.
On Jumala hyvä,
Hänen tekonsa hyviä ovat.
Tänä päivänä suli kuin pakkasjää
kaikk' ajatukseni kovat.
Ma onnesta itken
ja kyyneltulvahan hukun.
Kevätpuroina katkeruus virtaa pois,
ma kiitos huulilla nukun.
On Jumala hyvä,
taas miljoonat silmut Hän avaa.
Kukat, hyönteiset talvihorteestaan
Hänen henkäisyllään havaa.
On Jumala hyvä,
Hänen lempensä määrää on vailla,
jalanjälkensä kultaiset nähdä voin
ma vesillä ja mailla.
On Jumala hyvä,
taas katsoo Hän ihmisen puoleen,
joka talven tappavan painon alla
on vaipunut pimeään huoleen.
On Jumala hyvä,
Hän hymynsä säteillä antaa,
Hänen silmäinsä loiste on mittaamaton
kuin meri, jolla ei rantaa.
ONNI.
Maa liian kaunis, taivas liian kirkas on,
sen sini liian väkevä ja polttavainen.
Maan lapselle on armo ansaitsematon,
jo täällä saada onni, autuus taivahainen.
Kuin jäinen puu, mi alastonna raukenee
tuoll' alttihiksi kevätpäivän syleilylle,
niin sieluni mun asunnoksi aukenee
nyt ilolle, ah, ikävöiden itketylle.
Kuink' onkaan suurin ihme yksinkertainen!
Vain haaveksia, rukoella hartahasti,
niin saapuu kaikki myötä hetken ainoisen,
ja malja kallis täyttyy kukkuroilleen asti.
Elämän riemu katsoo silmin palavin,
ne polttavat niin syvän, taivaan siintävinä.
Mit' ikävöisin enää, mitä kaipaisin?
Jo tulin liian, liian rikkahaksi minä.
ME KAKSI VALKOISTA LINTUA —
Me kaksi valkoista lintua
nyt lennämme pilvien taa.
Niin kauas, niin kauas
jää allemme pieni maa.
Me raikkaita tuulia halkoen
nyt uimme avaruutehen,
ja huikaisun meri
soi ympäri, suonissa humisee veri.
Me sineä juomme riemusta humaltuen.
Me kaksi valkoista lintua
nyt lennosta väsähtäin
alas syöksymme pyörtyin
kautt' ilmojen häikäiseväin.
Kaks ruumista maassa värisee,
sydän sydäntä vasten kylmenee.
Kylän pienokaiset
ne laulaen pitävät hautajaiset,
laps'äänet heleät yllämme helkkyilee.
Me kaksi valkoista lintua
nyt varjossa pähkinäpuun
unt' onnesta näämme
ja tuoksuista toukokuun.
Sinivuokot kummulla kukkivat,
ja ylhäältä pilvenhattarat
niin hauraina hymyy ...
Ah, sinne sinisyyksihin lymyy
ilon ihanin hurma ja haaveet puhtaimmat.
HELLUNTAIKELLOT.
Halki aamun terhenen
soi ääni armahani.
Herään — soivat huomenkellot
kautta ikkunani.
Nousen nuorna, hymyhuulin —
huomenkellot soivat.
Heleätä helluntaita
huomenkellot soivat —
aavistuksia autuaita
sieluni kellot soivat!
Kuinka sentään ihanaa
on ihmislapsen elää!
Sävel elon suuren laulun
suonissani helää —
suonissani soiden helää
ilo, kaiho verten nuorten.
Oi, jos kelloin kaiku kantais
minut kauas yli laaksoin, vuorten —!
VALKEA PÄIVÄ.
Ajatukseni lailla auringon säteen
säihkyy, karkeloi.
Sinä, ken ani armaasti tartuit käteen,
kuuntele, kuuntele,
kuinka mun syömeni soi!
On kuin joku jouhisoittimehen
siellä kajoais,
kiviraunion karuun tummuutehen
valkea pensas
luntansa varistais.
Suvilämminnä siintää taivaan kaari
yllä kaupungin.
Tule, jossain on tuoksuva jasmiinisaari,
linna ja portaat,
johtavat pilvihin!
VIHREÄ HUMALA KUKKII...
Vihreä humala kukkii,
lehtii tuuhea niini.
Onnen pikarista vuotaa
loppumaton viini.
Taivas, pilvien anna
ratketa itkemähän!
Pieni sydän pakahtuupi
autuuteensa tähän.
PILVINEN PÄIVÄ.
Rannalta kurjenmiekkoja poimin
ja kuuntelen kuikan ääntä.
Miksi nyt niin tuulessa valittavat kaislat
ja pilveen on peittynyt taivas?
Eikö eilen kurjenmiekat aurinkoa juoneet
ja nurmi ollut houkuttavan lämmin?
Eikö mua kutsunut hän nurmilinnuksensa,
kun poveansa vasten minut painoi?
Pilvipäivät saavat, ah, aurinkoisten jälkeen,
kun huikaisevan kirkasta on ollut! —
Pääskyset jo liitelevät alahalla aivan,
ja apea on kuikan ääni.
ORJANRUUSU.
Mua kutsuu metsäsaari pois vainioiden taa.
Käyn sinne kesäyönä, kun kaste kimaltaa.
Ma karhunsammalmättäälle vaivun itkemään,
ja kyyneleeni virtaa maan multaan viileään.
Ah, orjanruusupensas mun oli rakkautein!
Sen oksat sormin vertyvin seppeleeksi tein.
Ja kukkaterät puunsi kuin sisus kirsikan,
mut joka piikki myötään toi kivun katkeran.
Nyt polkeako täytyy mun ruusut rakkautein,
suur ikävä ja riemu ja tuska sydämein?
Oi lausu itse, armas, sun kuinka kieltää voin,
kun silmiesi loisteen ma sieluhuni join!
Oi lausu itse, kuinka sun poistan muistostain,
kun läsnäolos autuuden tuntea ma sain,
kun öin ja päivin äänes mun korvissani soi...
Ah, liian paljon lemmin, sua unhottaa en voi!
SCHUMANNIN »TRÄUMEREI».
On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta,
ja lyhdyt tanssipaviljonkiin heittää säihkettään.
Mut huvilasta, korkealta köynnösterassilta
soi sellon tumma ääni yksinään.
On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta...
— Mun joku pyytää soutelemaan venheellään.
Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni,
kuin sulaa kristallia venhe hiljaa halkoilee.
Oon soutajasta haaveksinut salaa — tunnen syyni:
kuin pieni lintu sydän vapisee.
Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni...
— Jo sellon syvä, tumma ääni vaikenee.
DOLCE FAR NIENTE.
On alla auringon
heleän
niin lämmin rinteellä maata mäen.
Ma kuulen hyttysten
hyrinän
ja muurahaisten ma saatot näen.
On olo rauhaa
ja unelmaa.
Näin oman sykkeensä sydän kuulee.
Nyt toistaan lempivät
taivas, maa.
Vain metsäsaarelta salaa tuulee.
Kuin kimalainen,
mi laskeuu
tuon kelta-angervon kukinnolle,
niin olen ahnas
ja herkkusuu
ma kesän tuoksulle, auringolle.
Jo täynnä kennot
on hunajaa,
ja uutta tuo joka uusi huomen.
Ah, autuaasti
mua unettaa.
Se painaa umpehen silmäluomen.
V.
OCEANIA.
(à la Pierre Loti).
Maa merellinen kookospalmuines,
yöperhoines —
ma poimimaan käyn koralleja rannoilles.
Sa mitään muista, mitään toivo et.
Sa mieti et.
Vain valtameren hengitystä kuuntelet.
Ja Tyynimeri suolavuoteellaan
sun autuaan,
sun onnellisen suutelee yön unholaan,
kun yli basalttisen louhikon
lyö vallaton
veen hyöky. Valkojasmiinis kuin vaahto on.
Ei laula ykskään pieni siivekäs
sun metsissäs,
vain kaiku vastaa varjoisista siimeistäs,
laps aaltojen ja aavistusten maan
kun kaipuutaan
yön hiljaisuuteen huhuu ruokohuilullaan.
FANTASIA.
Jossain pyörryttävän
kaukana —
öljytyynen, kavalan valtameren
villin rehevässä saaressa
kelluu hunajankeltainen jättiläiskukka
höyryävän lammen pinnalla
niinkuin oudon suuri, samettinen
dahlia —
Loistavat, myrkylliset hyönteiset
laskevat miljoonia muniaan
limantahmeiden terälehtien lomiin.
Metsän kuumehorteisista puista
tippuu helmeilevä tuskanhiki
jossain pyörryttävän
kaukana —
MYRKKYLILJAT.
Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä!
Hän vaatii myöskin ajan mennehen
ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä
jok' ainoon lemmittynsä askelen.
Hän suven hyvää hedelmää ei niitä,
hän myrkyttämä mustain liljojen.
Hän saamastaan ei sallimusta kiitä,
vaan itkee maata, joka vajos merehen!
Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin
voi värähdellä mimosan hän lailla
ja vaiti on, ei nosta katsettaan.
Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin,
ja unen lempeätä lahjaa vailla
hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.
MUSTANPUNAINEN MELANKOLIA.
Kookospalmujen siimestämä tie,
jota käyden askeleeni kantaa
pitkin ahnaan, huohottavan meren
liejuista rantaa.
Luode kaikki rakkaimpani vie,
muodottomia ruumiita mukanaan
vuoksi kantaa.
Kookospalmujen siimestämä tie,
tumma loimu aarniometsäin yllä —
raskas murhe sydämessä
hyljätyllä.
Mikä tähti palanutkaan lie
kerran unikoilla peitetyn
kehtoni yllä?
Kuuma, vereen kastettu tähti paloi!
ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin,
ja olkapäältä liukuu silkkihiha.
On huulet punaiset kuin luumun liha,
mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin
kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha:
ei riitä niille puisto, pylväspiha,
ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin,
ja unhottunut ilmain heleyskin
on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa,
ja täysin purjein keinuu aallokossa
nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
LOTI AZIYADÉLLE.
Oi Sirkassian metsien myrttikukka,
joka suot minun juoda huultesi hunajaa!
Sinä suloinen! Syvin lainein aaltoaa
alas olkapäillesi ambrantuoksuinen, tumma tukka.
Aziyadé!
Valot kirkkaat illoin syttyvät Stambulissa,
väri silmäisi fosforiloistein kimmeltää.
Sisin sielus arvoitukseksi aina jää,
sinä Aasian poloinen, silkinpehmeä pieni kissa.
Aziyadé!
KEVÄISET AROT.
Tuulen siivin lempi toi mun halki aromaan.
Kukkaverho kirjava sen peitti kokonaan. —
Nauratko, kaunis Katinka?
Kukkasiksi muuttua jos onnemme nyt vois,
tuoksuavan tulvan alla laajat arot ois! —
Uskotko, armas Katinka?
Mutta niinkuin hyasintit, liljat, tulppaanit,
helle polttaa nuoruutemme riemut kaunihit. —
Itketkö, pieni Katinka?
LAULU KITARAN SÄESTYKSELLÄ.
Lauloi nuori gondolieri
hämyssä Venetsian yön:
itkettävää niin ei ole mitään
kuin on kylmä, lemmetön syön!
Sulaa vuorten sininen jääkin,
ei sula sydämesi sun,
säihkyvän ihana, julma Judith,
riistäjä rauhani, toivoni mun!
Kukkivat visaiset viikunapuutkin,
lempeen ei puhkea lemmetön syön! —
Hiljaa kapea gondooli liukui
hämyssä Venetsian yön.
RAKKAUS.
Ruusu puhkesi punainen
keskellä keltaista poutaa.
Tumma, polttava viini sen
suonissa soi ja soutaa.
Pisaran yhden jos viiniä juo
ikuinen onni vuottaa,
kaksi pisarta tuskan tuo,
kolme kuoleman tuottaa.
YÖ.
Kuink' aallot kuumat kuohupäin
mun ylitseni lyö!
Täys lempeäin, täys lempeäin
on mykkä, musta yö.
Ma kohun kuulen uhkaavan
kuin tuuli erämaan.
Oi myrskyn pauhun, kuoleman
se tuoko mukanaan —?
En pelkää tulta Samumin,
jo liekkijuoman join.
Ah, auringoita tuhansin
Ma yössä nähdä voin!
Oon myrskyn raivoon hukkuva
kuin hehkuun hellyyden
ja hiekkahautaan nukkuva
kuin alle ruusujen!
KOHTALO.
Kuin vanha jättiläinen pilvihin
pään nostaa kellanharmaa tulivuori.
Sen halkeamat peittää laavakuori,
kuin veri hyytyneenä haavoihin.
Mut liepehellä paljaan tunturin
on pinja tumman vihanta ja nuori.
Se latvan tuuheen taivahalle suori,
kun ilma hehkui sätein punaisin.
Maan uumenista kuuluu kumma pauhu,
ja tuhkansakeana verhoo sauhu
kuin pilvi vuoren ammottavan suun.
Pian kuohuu esiin kuuma alkuaine,
lyö yli seudun liekehtivä laine
ja laava hautaa alleen pinjapuun.
VIRTA.
On pitkä sateenkaari taivahalla,
se yli kylmäin vetten kaareutuu.
Ja sinipunavihreen sillan alla
vuo usvaa henkäilevä uneksuu.
Mut virran himmeällä kaltahalla,
oi katso, kasvaa villi viinipuu!
Se hedelmäinsä raskaan painon alla
veen poreilevaan peiliin kallistuu.
Jo itku tärisyttää ilman rantaa.
Käy ruuheen, armas, jonka kanssa verta
ma kultarypäleistä äsken join!
Niin meidät mittaamaton kymi kantaa
päin kuolon suurta sumuvaltamerta,
miss' sammuneet ui pallot aurinkoin.
KUU.
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Vastaa, kuu:
onko siellä korkealla kenttää vihantaa,
jolla heinä huojuu, sinikellot
aaltoaa?
Sieluni mun on niin kummainen,
nauru, itku siellä rinnan soi.
Saanko, oi,
olla kerran sinikello taivaan niittyjen?
Silloin ohitseni vaeltais
saattamana pilvenhattarain
ehkä Hän, ken sieluni mun loi
sellaiseksi, että siellä soi
tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.
Varjo pyhä ylitseni
lankeais — —
— — —
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.Project Gutenberg
Kallio ja meri : $b ynnä muita runoja
Vaara, Elina