Produced by Tapio Riikonen
SEKASOINTUJA
Runoja
Kirj.
L. ONERVA
HelsiNgissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1904.
SISÄLLYS.
SEKASOINTUJA.
Syystunnelma.
Sotalaulu.
Ennen -- nyt --.
Te naiset -- --.
Pohjatuulen tuvilla.
Tropiikin alla.
En tahdo -- --.
Olis' kylläkin syytä -- --.
Keinutan kaikua.
Merimaisema.
Resitatiivi I.
Laulajan ladulta.
Eräs pikakuva.
Tule kanssani -- --.
Rukous.
Resitatiivi II.
Vanha taru.
Iltatunnelma.
Elämälle.
LAULUJA YÖSSÄ.
Minä viillätän yöllistä ulappaa -- --.
Niin hyvin ma ymmärrän kaikki ne -- --.
Minä kaihtien kujia kuljeksin -- --.
Jospa voisi nukkua -- --.
Nyt en minä enää itkekkään -- --.
Ikuinen henki, ikuinen aine -- --.
Niin kaukaa hiljaseen yöhön -- --.
Sua katsoa mielisin kauvan silmiin -- --.
Kun tunnettani hyvailet -- --.
Muu päässäni huimaa hurjasti -- --.
Minä mielisin hiljaa hellästi -- --.
Nyt kun ne kaikki ohitse on -- --.
Minä tunsin kuinka se syttyi taas -- --.
Taas soivat ne suuret surut -- --.
Oi terve lempeä tuonetar -- --.
Tarjosi taivas minulle rauhan -- --.
Minä tunnen kuinka se pulppuaa -- --.
Minä kiivin syrjiä syvänteen -- --.
Hiihdän yöhön aavikolle -- --.
Yllätä ikuinen yö -- --.
Suo anteheks' hullu hurjuutein -- --.
AFORISMEJA.
Asehet alas -- --.
Ei aina se ole musta -- --.
Mihin vertaisin ma maisen maineen -- --.
Mun tuntuu sille -- --.
Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii -- --.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo -- --.
Miks' tehtiin niin -- --.
Näin sanotaan -- --.
On maailma kuin meluava markkina -- --.
Jäästä on silmän seinä -- --.
Ma muille luovuttaisin elon pitkän -- --.
SEKASOINTUJA.
SYYSTUNNELMA
Keltaset lehdet putoo -- -- --
Kylmät pisaret ruutuhun rapsaa;
hämähäkki seinähän seittiä kutoo,
vanhassa puussa nakuttaa ja napsaa
hävityksen mato. --
Öiseen tuuleen huuhkaja huhuu:
kaikesta kato!! -- -- --
SOTALAULU
Raskas on maatua
kahlehen painoon,
kaunis on kaatua
tuliterän vainoon.
Keihäät kostoon,
tapparat tanaan,
vapaus nostoon,
miehet Manaan!
Ennättääpi
yö yli meidän;
lapset jääpi,
aamu on heidän!
ENNEN -- NYT --
Soi sielussa ennen
ne kielet herkät ja hienot,
ne soinnut selvät ja vienot. --
Ne johtivat eloni vuolevan juoksun,
ne loivat sen riennolle valoisan tuoksun,
ne kuiskivat kulkuni kaukaista määrää,
ne väistivät vaanien välkettä väärää
ja kiersivät punaisena päilyvää kukkaa
ja juomasta kielsivät hunajansa hukkaa. --
-- Ma sieluni sointuja vaieten kuulin
ja Jumalan ääneksi tuntoni luulin. --
Vaan vuodet vieri ja vaipui; --
omatuntoni tuomiot haipui
ja lakkasi lapsuuden laulut. --
Soi sielussa nyt,
soi kielet hämärät kummat,
epäsoinnut suuret ja tummat. --
Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä
ja entistä selvää ja kirkasta mieltä,
ne särkevät entisen totuuden kuvan
ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan
oma itse on laki, joka antavi määrän,
oma tahto on tuomari oikean väärän.
-- Ma tyhjässä harhaan eksyvän lailla
ja elämä on tyhjä ja määrää vailla. --
Niin kaikki on sielussa toisin,
että itkeä muutosta voisin,
-- ja sentään en mielisi vaihtaa. --
TE NAISET -- --
Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
te petätte, peitätte yhä,
te lainaatte lapselta katsehen
ja ilmenen tekopyhän.
Te petätte itsenne, petätte muut,
kun sidotte silmät, tukitte suut
ja käytte kuin nunnien kuvat,
kuin enkelit tusinataiturin
palapiirtehin säveän säädyllisin,
näin täyttäen luulot ja luvat. -- --
Oi ollapa kerranki ihminen
ja valimostanne vapaa!
Te pelkäätte sääntöjen sävyä
ja kotien kireää tapaa;
vaan ponnisteltua uuvuksiin
te lankeette kaapunne laskoksiin
ja silloin joskus ma mietin:
Mitä hyötyä näytellä enempää,
tekin tahdotte miestä miellyttää
ja koljette vireissä vietin -- --
POHJATUULEN TUVILLA.
Kesän kukka, miksi kukitkaan,
miksi nuppus' aukes' ollenkaan!
Kesäpäiviä vain harva on,
sekin harva kylmä, tunteeton;
pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin,
poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!
Kesän kukka, miksi hymyilet,
miksi elämätä lempinet!
Vastarakkautta ethän saa:
maailma ymmärrä ei rakastaa,
pienen onnea ei elo siedä;
hymyn sultakin se voipi viedä --
Kesän kukka, älä tuudikkaan
kukkasyöntäs' onnen unelmaan!
Älä oota hellää suukkoa:
maailman suukossa on -- kuolema;
maailman lemmessä on vihaa alla,
maailman heltehessä piilee -- halla --
TROPIIKIN ALLA.
Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,
yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;
sill' on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,
sill' on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.
Sill' on lehti verinen ja purppurainen huuli,
sill' on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.
Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,
elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!
EN TAHDO -- --
En tahdo ma polvea notkistaa,
-- en niskani painua antaa;
minä tohdin katsoa silmihin
ja päätäni pystyssä kantaa.
Oi kurja se ois, joka pelvosta
ylivaltoa kunnioisi
ja halpaa henkeä säästääkseen
valevaakunan loistaa soisi!
Mitä siitä jos ihmiset herjaavat
ja siveyssaarnurit soimaa:
ne kertovat notkeaa nöyryyttä
ja kieltäymyksen voimaa. --
Sun pitäiskö, henkeni, taipua,
kun käskevi kääpiökansa!
Ei, käy kuni valtias kruunattu,
mi nauttivi uhmastansa! -- --
OLIS' KYLLÄKIN SYYTÄ -- --
Olis' kylläkin syytä peljätä,
että järkeni valo vaipuu,
ja että henkeni rauhaton
vielä harhateille haipuu,
sillä virtaa se munkin suonissain
se sairaan äitini veri,
ja väliin se kiihtyen hämärtyy
kuin yöllä rannaton meri.
Olis' kylläkin syytä rukoilla,
että sieluni voimat ei raukeis'
ja ett' ei herkälle hengellein
se ijäinen yöhyt aukeis',
sillä merkin on äitini painanut
mun mieleni tummaan paloon,
on jättänyt yö vähän hämärää
mun sieluni silmän valoon.
Olis' kylläkin syytä soimata
sitä kohtalon kättä pahaa,
mi äidin on pannut muovaamaan
mun henkeni heikkoa vahaa,
vaan sentään äitiä kaihoan
kun talvi peitteheks' lunta
ja hellin häntä mä muistelen
kuin kaukaista kauno-unta.
Ja vaikk' olis' syytä arkailla
tuot' äitini luomaa työtä:
mun henkeni liikaa herkkyyttä
ja sieluni salaista yötä,
niin en minä konsana peljätä voi,
että onnettuutta ne uhkaa,
vaan surren niitä ma rakastan
kuin äitini muiston tuhkaa -- --
KEINUTAN KAIKUA.
Keinutan kaikua, souatan sointia,
tuuditan tunteeni lasta.
Puolet sen sielua omaani on,
puolet on taivahasta.
Sylkytän soittoa, liikutan laulua,
heijutan herkkää mieltään,
kuuntelen iltasin itseksein
hopean kirkasta kieltään.
Souatan säveltä, lempeni lasta;
kasvaos kaunoisaksi:
elä mulle iloksi, sieluni suloksi,
onneksi ainoaksi!
MERIMAISEMA.
Tuulien puistama puu,
punanen kivi ja kallio luisu,
laineen hiertämä heljä hiekka,
suolanen salmen suu. --
-- Ääretön soiluva sineä, vettä,
päivää, kuultoa, hämärrettä,
kohu kuin kosken juoksu; --
kaukana säryinen kalpea peili,
korkea, valkonen seili; --
-- ylitse voimakas tuulen tuoksu --
-- -- -- -- --
Merta ja taivasta, taivaanrantaa
kunnekka silmä kantaa -- --
RESITATIIVI I.
Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita vasten,
se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten. --
Jos en sitä itse ma särkiskään,
sen särkevät multa toiset:
nuo sääntöjen säveät seuraajat,
nuo homeisten lakien loiset,
joiden järki on jäykkä ja pimeä
ja tunne kuin tahkottu kivi,
mielipitehet museon hyllyltä
ja sielu kuin kirjan rivi,
joiden silmät on kierot ja karvahat
sitä kaikkea kaunista kohti,
joka lainakaapuja halveksii
ja omilla liikkua tohtii. --
-- -- -- -- --
Te luulette, että mun henkeni
valeviisauteenne viihtyy:
mitä enemmän minua kiusaatte,
sitä enemmän mieleni kiihtyy.
Te luulette, että mun henkeni
veriottelussamme taipuu:
mitä enemmän minua sorratte,
sitä enemmän valtanne vaipuu.
Näennäisesti kenties taipua voin
yli voimien käypään valtaan,
vaan kahleissa sittekin säilytän
oman henkeni uhri-altaan;
ja jos ette elää salli mun,
niin tappakaa minut vainen:
minä olen vankina vaarallinen
ja kelvoton alamainen! -- --
LAULAJAN LADULTA.
-- Koske hiljaa kanteloon:
kieli katkee,
jänne laukee. --
-- Jos on siksi, katketkoon:
kauneimmillaan
sävel raukee. --
-- Säret sorjan soittimen:
koppa halkee
hajoo syliin. --
-- Joutsenhymnin hyrisen
sirpaleiden,
säryin yli. --
ERÄS PIKAKUVA. --
Kellä kulta kiiltää,
hänt' ei laki koske, soimaa;
häll' on voima. -- --
Köyhällä on väärin;
häntä saapi mielin määrin
rintaan viiltää. -- --
Rikas hyveen ostaa,
heikon oikeuden tallaa
jalan alla. -- --
Köyhä kärsii väärän; --
yhden tuntee enää määrän:
saada kostaa. -- --
TULE KANSSANI -- --
Tule kanssani lehtohon kultaisaan,
tule leikkihin kukkien kanssa!
Suvituoksut tuntuvi tuulissa,
maa helkkyvi hohteissansa.
Ketoruusut kastehin kimmeltää
ja virrassa laineet laulaa,
ja lainehen rannalla lemmikit
sinisilkistä kiertää paulaa. --
Kera ruusujen vaieten vietämme
unijuhlia lehvien alla,
ja unhohon jääkööt taivas ja maa
ja huolien hyinen halla!
RUKOUS.
Mulle vihas' kosta,
Jumala,
mutta hänet nosta,
pelasta!
Älä hälle enää
huolta lisää,
pyhä isä!
Iske haava syvä
rintahain,
kunhan olet hyvä
hälle vain. --
Jos sa uhrin vaadit,
minä lähden
hänen tähden. --
RESITATIIVI II.
Sinä kalpea, kylmä ja kaunis
lumen kattama puu,
yli otsasi valkea rauha
kaareutuu,
ja oksias kiertää
tuhannet pehmeät huurteet,
ne riippuvat vaiti
kuin utuisten unien uurteet -- --
-- -- -- -- --
Mun välistä tuntuu
kuin haluni ois
elonnestehet pusertaa pois,
pois kaiken tuntehen tuoreen -- --
ja kuivua kokoon
jäisehen kuoreen
ja nukkua lauhaan
valkeaan rauhaan -- --
-- -- -- -- --
Jos ihmehen voimaan
ma luottaisin,
niin väsynehin hetkin
rukoilisin:
Sinä korkea, muuttaos minut
kivipatsahaks' elämän tiellä!
niin seisoisin kuni kallio vakaa
ja sallisin elämän kiihkojen kuohua yli
ja ohitse virraten tulvia eestä ja takaa;
ja jälki ei järkyttäisi
mun mieleni rauhaa -- -- --
VANHA TARU.
On kalliolohkaren reunalla
sinikellonen hento ja nuori;
sen päällä on aurinko loistoinen
ja vuoteena harmaja vuori.
Voi, kelloa kallion parmailla
nyt suuteli leikkivä perho;
vaan suukosta kellonen kuivettui,
jäi silmähän sairas verho.
Sinikellonen riutuen kalpenee
ja kuolohon katseen sulkee. -- --
Mut' perhonen riemuten lentelee
ja kukasta kukkahan kulkee -- -- --
ILTATUNNELMA.
Hämyn häivikössä
laulun laineet leijaa,
taivaan kätkyessä
unten henget heijaa. --
Hämyn sävelillä
outo onpi tenho,
illan kuuttarella
kumma kultavenho. --
Eksyn hämärissä
henkein karkeloihin,
unten usvakenttiin,
hämyn lietesoihin. --
Siitä hellät henget
venohonsa korjaa
soilumahan kanssaan
kultavuota sorjaa.
Soilun loistoyössä
hengetärten myötä,
laulun lainehia,
unten utuvyötä.
Hopeaisin kaarin
laulun laineet leijaa,
taivaan kätkyessä
unten henget heijaa. --
ELÄMÄLLE.
Oi elämä, nostata huulillein
ilovirtojen hehkuva juoma
ja loihtios sieluni sisimpään
uus' Edeni riemujen luoma!
Mua hurmaos onnesi sävelin
yli äärien uhkuavaisin!
Elon nautinnon hurjihin loimoihin
koko henkeni upottaisin.
Oi elämä, heitä mun herkuksein
nyt onnesi ihanin hurma;
se kaikki sun antisi entinen
oli tuska ja sielun ja turma!
Join pohjahan kärsimyspikarin
tulikielin kirveltäväisin;
nyt antaos maljake riemujen,
oi, senki mä tyhjentäisin!
Oli surujen suuressa uurnassa
salamyrkkyä kurjan kurjaa;
ja tiedän: se riemusi juomakin on
vain kulutuksen liekkiä hurjaa. --
Vaan tänne se sentään maljasi tuo,
nyt riemuhun vaihdan huolen;
kun myrkyllä kerran mun sairahaks' sait,
niin myrkkyhys' kuitenki kuolen! --
LAULUJEN YÖSSÄ
MINÄ VIILLÄTÄN YÖLLISTÄ ULAPPAA -- --.
Minä viillätän yöllistä ulappaa
ja venhossa mull' ou vuoto,
ja allani hyrskii kuoleman veet
ja uhkaa piikkinen luoto. --
NIIN HYVIN MÄ YMMÄRRÄN KAIKKI NE -- --.
Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne
joita elämän hurjuus hurmaa,
jotka kiihkojen kuumissa höyryissä
hakevat surujen surmaa. --
Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne,
jotka elämän leikissä murtuu:
toisilta järki hämärtyy,
toisilta tuntehet turtuu. --
Sillä harva on täällä se sankari,
jok' on pystyssä loppuun saakka,
jos vaan on polku liukasta
ja harteilla suuri taakka. -- --
MINÄ KAIHTIEN KUJIA KULJEKSIN -- --.
Minä kaihtien kujia kuljeksin
kuin epatoks' ammuttu kauris;
sen katse vilkkuvi varjoihin:
solateillä jos vaanivi nuoli,
käy sierainten välissä väristys
ja silmissä sortuvan huoli.
Minä maahan lymyhyn lyyhistyn
kuin julmurin vauhko varsa;
lyö kannus kylkeä rääkätyn,
lyö uhria uupuvan arkaa: --
se kuoleman tuskasta kiljahtaa
ja hurjana taasen karkaa.
Pako turhaa on, minä tiedän sen:
mua kohtalo ajaa takaa;
veri hiljaa tihkuvi kuivillen
ja rinnassa hengitys painaa -- --
Näin tuskani narri ma olla saan
ja varjoaan säikkyvä vainaa -- --
JOSPA VOISIN NUKKUA -- --.
Jospa voisin nukkua
unten unhovyöhön,
hiljallensa hukkua
kuin ilta hukkuu yöhön,
nukkua ja unhottaa,
kadota ja kadottaa;
sitten kaiken kaikottaa
tunnon tuskan, pelon,
sitten jälleen havahtua
helmaan uuden elon! --
Jospa voisi herätä
uuden onnen uskoon,
loimuellen liittyä
kuin päivä aamuruskoon,
elää elo uudelleen
tuikkivine toiveineen;
ja kun sitten, sitten taas
joutais elon ilta,
onnellisna kadota
kuin päivä tunturilta. --
NYT EN MINÄ ENÄÄ ITKEKKÄÄN -- --.
Nyt en minä enää itkekkään,
käy huulihin häijy hymy:
ivanaurun katkerat oirehet
mun rinnassani jo lymyy. --
Tuo nauru on kylmän kamalaa:
sitä nauraa loukattu järki,
sen takana tummat on tuntehet
ja itsehen käännetty kärki.
Tuo nauru se pahoja ennustaa,
se tietävi talven säätä. --
Ja sitten ei lämpimin päivytkään
voi viedä sen talven jäätä. -- --
IKUINEN HENKI, IKUINEN AINE -- --.
Ikuinen henki, ikuinen aine,
ikuinen aate ja ajattomuus,
kädessäsi värisevät kohtalon nuorat,
vaakasi juurella aika uus'; --
särkeös kerranki väärän valta,
oikeus, nostata sorron alta! --
Tule pian! -- uskoni hukkuu. --
Ikuinen taivasta kantava totuus,
ikuinen valo ja rakkaus,
joko olet sammunut, joko olet kuollut,
mikä on tahtosi tarkoitus!
Ennen tuomarivaltahas luotin:
hyvehen voittavan uskoin, vuotin -- --
Tule pian! -- uskoni hukkuu. --
NIIN KAUKAA HILJASEEN YÖHÖN -- --.
Niin kaukaa hiljaseen yöhön
salaiset sävelet soittaa
kuin elämän verhottu sinfonia. -- --
En tahtoisi antaa koskaan
selkeän aamun koittaa,
joka repisi verhot pois -- --
Mun on niin hyvä näin
vain katsoa pimeään päin,
joka särmien ylitse pehmenin lepää
kuin sovituksen suuri suloisuus,
kuin väsyneen maailman rauha,
kuin pysähdetty kulutuksen ikuisuus -- --
SUA KATSOA MIELISIN KAUVAN SILMIIN -- --.
Sua katsoa mielisin kauvan silmiin,
syvähettehet sielusi loihtia ilmiin
ja juoda niitä
ja päihtyä siitä
ja hukkua huumiooni. -- --
KUN TUNNETTANI HYVÄILET -- --.
Kun tunnettani hyväilet,
niin teet sa väärin, väärin,
vaan tee se sentään, tee se vaan,
oi vie minut houritun unten maan,
ne hetken kehrään ma purppuraan
ja kultakuoriin käärin -- --
Kuin elämäni ainoat aartehet
ne syvähän suljen rintaan
ja niitä en vaihtais' onnehen maan,
en muiden riemujen hintaan.
Niin tarkoin muistosi talletan
kuin kerjuri kultamurun,
sen auvona kannan sielussain
läpi suuren elämän surun.
MUN PÄÄSSÄNI HUIMAA HURJASTI -- --.
Mun päässäni huimaa hurjasti
joka kerta kun muistan sua
kuin elämäni tulehen syttyä vois
tai kokonaan seisahtua -- --
Sinä sairahan ainoa ajatus,
sinä tunteeni liekki kuuma;
koko maailma sun tähtesi unhottuu
ja arvotonta on kaikki muu
paits' silmies' salainen huuma. --
MINÄ MIELISIN HILJAA, HELLÄSTI -- --.
Minä mielisin hiljaa, hellästi
käsivarteni kaulaas' kiertää,
minä mielisin rikkoa rintasi jään
ja tuskasi vuoret viertää.
Minä mielisin pyyhkiä otsaltas'
sen synkän uurtehen aiheen
ja siirtää silmäsi välkkeestä
pois kaiken katkeran kaihen.
Vaan jos minä jällehen tulisin,
sen ymmärtäisit väärin:
minä olisin niinkuin kiusaaja,
joka kuoleman verkkoja käärii.
En tohdi ma astua lähemmäs,
nuo haavehet täytyy häätää;
minä tuulihin tuskani kuiskailen,
yön viimat rintoa jäätää.
NYT KUN NE KAIKKI OHITSE ON -- --
Nyt kun ne kaikki ohitse on, --
niin mielehen kohoo muistot:
valkonäkyinä vaeltavat
kuin kadonneet Edenin puistot. --
Liukuvat kukin vuorostaan
mun sieluni silmän alle:
kirkkahat kultaglooriat
yötummalle taustalle.
Helminä kiertyvät renkaaseen
ne lyhkäset onnen hetket,
kaukotaruina kajastavat
ne kummat kuutamoretket.
Tuijotan tuntehin huikaistuin
kuin kauvaksi sinisaloon;
kuvani kulkevat kuutamoon,
satumaailmojen taikavaloon. --
MINÄ TUNSIN KUINKA SE SYTTYI TAAS -- --.
Minä tunsin kuinka se syttyi taas
se toivoni sammuva tuli,
se loistoa loi ja se lämmitti
ja riemuhun murehet suli.
Nyt loimua liekkini korkeaan,
älä pakene koskaan multa,
sun paloasi pyhänä palvelen
kuin Vestan alttaritulta.
On soihtusi taivahan porraspuu,
se jumalien juhliin kantaa,
se elämän tyhjän täydentää
ja lennon ja loiston antaa. --
TAAS SOIVAT NE SUURET SURUT -- --.
Taas soivat ne suuret surut
kuin kuoleman urut
mun mieleni kulutetun;
ne soivat uupuvan lauhaan
kuin haudan rauhaan
ne vihdoinki vihkisi mun. --
OI TERVE, LEMPEÄ TUONETAR -- --.
Oi terve, lempeä tuonetar,
joka lopetat vaikean työni,
joka katkaset vankilakahleeni
ja painavat pakkovyöni!
Elon sekavat vyyhdet sa selvität:
näin väsyneen päiviä säästät,
ja hiljaa raudasta irralleen
sinä kuritusvangin päästät.
Oi terve, lempeä tuonetar!
Sun tiedän jo tulevan kohta:
jo laulusi ilmassa leijailee
ja valkeat vaattehes' hohtaa -- --
TARJOSI TAIVAS MINULLE RAUHAN -- --.
Tarjosi taivas minulle rauhan,
lämpösen lehdon ja lammen lauhan:
taistohon uupuvan luuli.
Uhmaten hylkäsin onnen moisen;
kohtalon tahdon toisen, toisen,
anna mulle myrsky ja tuuli!
Mustan muran ja valkosen vahdon,
nousun ja laskun ma nähdä tahdon,
elämän vaihtojen ponnen,
tahdon minä syntien ilomaljat juoda,
tuntoni tuskasta Edenin luoda,
kärsimyksistä onnen!
MINÄ TUNNEN KUINKA SE PULPPUAA -- --.
Minä tunnen kuinka se pulppuaa
mun suonteni sisäpuolla;
on niinkuin nyt olis' elämä vaan
ja huomenna vois jo kuolla. --
Tule tuhoinen tuuli ja myrsky nyt
ja ota minut omaksi kerta:
minä tahdon hyrskyhyn sukeltaa
ja hukkua keskelle merta. -- --
MINÄ HIIVIN SYRJIÄ SYVÄNTEEN -- --.
Minä hiivin syrjiä syvänteen
ja kuilut ne viittovat alla
ja rotkojen syrjät liestyvät
joka uudella astumalla. --
Avohelmojen hautojen reunalla
juon elämän kukkien huumaa,
minä tanssin miinojen kupeilla
ja jalkojen alla jo kuumaa. --
Minä kuljen kuolemakypsänä,
kuin katkeis' jo kannatinsilta,
kuin jokainen päivä ois viimeinen,
joka ilta mun elämäni ilta -- --
HIIHDÄN YÖHÖN AAVIKOLLE -- --.
Hiihdän yöhön aavikolle -- --
Kuultaa kenttä jäinen,
kuu vain kulkee ylähällä
yhtä yksinäinen -- --
Kohti yötä, kohti tuulta,
kohti pilven pintaa!
Vauhdin kiihto, tuskan viihto!
huutaa sairas rinta. --
YLLÄTÄ IKUINEN YÖ -- --.
Yllätä ikuinen yö,
loppuos elämän työ!
Kahlittu henkeni pakkovyössä
rautaansa lyö. --
Hukkuos taivas ja maa,
vaipuos varjojen taa!
Levoton henkeni häviön yössä
rauhan saa -- -- --
SUO ANTEHEKS' HULLU HURJUUTEIN -- --.
Suo anteheks' hullu hurjuutein,
sinä taivahan taatto hyvä,
suo anteheks' uhmiva kurjuutein,
sinä ainoa suuri ja syvä!
Minä mieleltä olin kuin titaani
ja uhmasin olla vuori;
minä olinkin ihmisen lapsi vaan
ja särkyvä kuplan kuori.
Minä ryöstin uskolta unia
ja toivolta siipien kultaa;
niin toivoni raajarikkoutui
ja uskoni kuoli multa.
Minä varjojen kisoja kiusailin
ja elämän yöllä mä leikin;
vaan yö minun valoni sammutti
ja varjot ne valtani veikin.
Minä nöyränä katuen kumarrun
sun etehes, suuri Luoja;
olen sairas, heikko ja voitettu,
sinä ainoa elämän tuoja. --
AFORISMEJA
ASEHET ALAS! -- --.
Asehet alas!
huudetaan meille.
Katkokaa kahleet!
vastaamme heille,
sitten särjemme säilät.
Aate on RAUHASTA
kiero ja luto:
hylkää miekan,
kahletta kutoo. --
Katkokaa kahleet:
säilämme putoo! --
EI AINA SE OLE MUSTA -- --.
Ei aina se ole musta,
jok' on kohdattu yössä
tai varjopuolella elon;
ei aina se ole huono,
jot' on herjattu työssä
tai vierottu vaiheilla pelon.
Ei aina se ole kirkas,
joka päivältä näyttää
ja kerskuen katsehet sietää;
ei aina se ole hyvä,
joka säännöt täyttää
ja kulkee keskellä tietä. --
MIHIN VERTAISIN MA MAISEN MAINEEN? -- --.
Mihin vertaisin ma maisen maineen?
Nousee lailla vaahtopäisen laineen,
leikkii hurjan kevätkarkelon,
hetken päästä -- kadoksissa on. --
Muisto, mitä muisto sitten on?
Jälki, latu laineen karkelon,
uurre piirrettynä aavan rantaan,
viiva, jonka aalto leikkaa santaan,
jonka seuraava jo huuhtoo pois -- --
MUN TUNTUU SILLE -- --.
Mun tuntuu sille
kuin kaikk' ois turha
ja usko onneen
vain onnen murha,
ja raskaana huokaa rinta:
Jos onnen kaipuu
on valhe väärä
ja tunnon tuska
vain elon määrä,
sen loppu ois toivottavinta.
KUN KUOLEMAN ENKELI LUOKSENI HIIPII -- --.
Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii
ja päälläni leijaa sen musta siipi
ja sen viikate ilmassa välkkyy,
niin huudetaan mulle:
Nyt heittäös työ,
nyt kellot lyö,
nyt on ilta ja ehtii yö,
nyt kaiken loppu jo tullee!
Miks' et sinä tuonen hiljanen haamu
vois olla hengetär uuden aamun
yhtä hyvin kuin haltija illan;
elo yöllinen häivä
ja päättymätön työ,
vain tuska mi syö,
vain katkeava kapalovyö
ja kuolo se suuri päivä. -- --
VALO KAUNEHIN ON, KUN TUMMIN ON VARJO -- --.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan. --
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin,
hyvä nostettu helmasta harhan. --
MIKS' TEHTIIN NIIN? -- --.
Miks' tehtiin niin?
Me leikittiin.
-- Vai leikittiin! --
Elon taistossa leikki on
niin virkistävää, hyvää,
jos ei joku varomaton
puno leikkihin totta ja syvää. -- --
Miks' tehtiin niin?
Erehdyttiin.
-- Vai niin, vai niin! --
Kovin heikko on lapsonen maan;
kai Luoja sen anteheks' antaa,
jos itse me jaksamme vaan
sen seurauksia kantaa. -- --
NÄIN SANOTAAN -- --.
Näin sanotaan:
Se on suurta kun sankari voittoon käy
ja sotainen kunnia soittaa!
Mä sanon vaan,
että suurempi vielä se suuruus lie,
kun heikko voittonsa voittaa. --
ON MAAILMA KUIN MELUAVA MARKKINA -- --.
On maailma kuin meluava markkina,
jossa rihkamareppurit hyörii,
jossa narrit nauraen ilvehtii
ja onnenonkijat pyörii.
Ja varas on kasvoilla kaikkien
ja ahmivan eläimen eleet,
vaan nutussa kiiltävät kirjovyöt
ja heiluvat kunniaheleet. --
JÄÄSTÄ ON SILMÄN SEINÄ -- --.
Jäästä on silmän seinä, --
tulien tuhkaa sen viluinen viille;
railosta siintää sininen kyynel,
särkynyt kyynel, --
epätoivon kiroinen kiille -- --
-- Siitä on kulkenut tuska. --
MA MUILLE LUOVUTTAISIN ELON PITKÄN -- --.
Ma muille luovuttaisin elon pitkän
ja valmiin työn,
kun vaan ma saisin yhden suuren päivän
ja suuren yön. --
Ma syttyisin
sen suuren päivän yli
ja sammuisin
sen suuren yöni syliin. --Project Gutenberg
Sekasointuja: Runoja
Onerva, L.