Produced by Tapio Riikonen
VALKEAT KAUPUNGIT
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1908.
SISÄLLYS:
Oodi tähdille
Valkeat kaupungit
Kevät keralla päiväin kuulakkain --
Ihme
Rannalta
Ystävälleni ullakkokamarissa
Kulkuset
Syyskuun sonetti
Jääkukkia
Huhtikuussa
Ranunculus
Vanha syyslaulu
Kaksi komeettaa
Pyhiinvaeltaja
Säkeitä kuutamossa
Erämaan virta
Nukkuvat kentät
Talviaamu
Pikkurunoja
Nimettömät sankarit
Vainajain marssi
Jeftan tytär
Jobin ikävä
Kirjanoppineet
Bertran de Born
Mun armaani pieni geisha on --
Nuori Pan
Seppä
OODI TÄHDILLE
Niin autioksi käynyt on takanain
ja äänettömäks, kaikki on loitonnut,
mik' oli rakkahinta mulle --
tähdet te, tähdet te palatte vielä!
Miss' on nyt kaikki kallihit unelmat?
Kuin paleltuneet linnut ne pudonneet
on maahan voimattomin siivin.
Kauas ei raukeat voimat kanna.
Niin paljon, paljon hukkahan kulunut
on tyhjyydessä päivien harmajain
ja rytmiin riutuvaisen laulun
mennyt on nuoruuteni voima.
On eessä outo taival ja mykkä yö
ja tuska tuntematon ja lauluton --
ja aamunnousuun viel' on aikaa,
tähdet te, tähdet te, kuinka kauan?
VALKEAT KAUPUNGIT
Nään usein unessa ma kaupungin.
Mun on kuin ois se jumalille luotu,
mun koskaan sinne astua ei suotu,
mut unessa sen tunnen kuitenkin.
Yöt suven valkeat on yllä sen
ja outo valo välkkyy ikkunoista,
niin yksin päivänsätehet ei loista,
ei kiilto raukenevain ruskojen.
Siell' elää nuoruuteni unelmat
ja elon yksinkertaisuus ja rauha.
Vain ulapalta kulkee tuuli lauha
ja laineet laiturihin kuolevat.
Sa rauha valkeoiden kaupunkein,
oot osa elämäni unelmasta.
Miks yksin laulussa saat loistos vasta
ja missä, missä on mun nuoruutein?
KEVÄT KERALLA PÄIVÄIN KUULAKKAIN --
Kevät keralla päiväin kuulakkain
tänä vuonna on palannut varhain
yli kaupunkien valkeain
ja vihreiden kirkkotarhain.
Suven muistoin, lapsuusunelmin
joka tutun talon se kultaa
ja se siunaa kevään kukkasin
myös kirkkomaiden multaa.
Ja mun on kuin mun murheeni onnea ois
ja on rintani painoa vailla.
Saman tuntea myös jos vainajat vois
ja isät kirkkomailla!
IHME
Tule aamuun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen ma tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.
Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.
Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään ma sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!
RANNALTA
1
On suuri sun rantas autius,
sitä sentään ikävöin: --
miten villisorsan valitus
soi kaislikossa öin...
Joku yksinäinen, eksynyt,
joka vilua vaikeroi,
jok' on kaislikossa kierrellyt
eik' emoa löytää voi.
Sun harmajata aaltoas
olen katsonut kyynelein:
ens surunsa itkenyt rannallas
mun on oma nuoruutein.
On syvään sun kuvasi painunut
ja sitä ikävöin.
Olen villisorsaa kuunnellut
ma siellä monin öin...
2
Iltaruskon loimu läikehtii,
hetkeks veden pintaan vielä jää se.
Venhe valkamassa uneksii
ulapoista, joit'ei koskaan nää se.
Ja ma iltaruskoon katselen
ja ma olen sairas ikävästä
kaikkeen, jota koskaan saa ma en,
kaikkeen, joka katos elämästä.
YSTÄVÄLLENI ULLAKKOKAMARISSA
Kuin kohtalosi linnun tumma siipi
sun ylles katon räystäs ojentuu,
sen alla yö ja tyhjyys uneksuu
ja linnut väsyneet sen suojaan hiipi.
Jo syksy lehdet puiston puista riipi
ja kaupunkimme hämyyn verhouu.
Se, minkä kesä antoi, kuoleentuu
ja talven tuloa jo tervehtiipi.
Mun ystäväni, etkö kieltänyt
jo ole parastasi, omintasi
ja katuin yksinäistä nuoruuttas
sa elämäsi osaa itkenyt,
yön varjon verhoissa sun ikkunasi
tai kyyhkyn valitusta kuullessas?
KULKUSET
Miten kummasti kulkuset soivat!
Monen riemun vienehet
ne on luotani -- ja toivat
monen illan murehet.
Moni ystävä lähtenyt luota,
moni saapunut vieras mies.
Sydän, hetkeäsi vuota:
sinun myös käy täältä ties,
kun on kerran aika se eessä,
jota vavisten vuottanut oon:
kun ajan ma kalman reessä
ulos kuolon kuutamoon.
Mut kun vie hän mun maahansa loittoon,
jot'ei nähnyt yksikään,
taas kaivannen kulkusten soittoon
ja iltain ikävään.
SYYSKUUN SONETTI
Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet,
syystuulet vaahterissa vaikeroivat,
ja ilottomin lauluin iltaan soivat
nyt sähkölangat kuni kanteleet.
Me oomme itkeneet ja iloinneet,
me oomme huulin, jotka hurman joivat,
min kerran kauneus ja nuoruus loivat,
ens epäilyksen kalkin maistaneet.
Oi harmautta illan ikävän,
kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti
niin suurin, sumentunein katsehin,
ja yli sielujemme elämän
ja kuolon leppymätön lepää mahti
kuin syyskuun ilta yli kaupungin!
JÄÄKUKKIA
Jääkukkaset ikkunalla,
te vuoteni viimeiset
kukat, joihin ei koskenut halla,
te olette jäänehet.
Te tulitte tummin illoin
yön-valvojan ikkunaan.
Ken teitä on lempinyt milloin
ei kylmene konsanaan.
Oh! kevättä, kesää monta
on kulkenut kukkasin,
jääkukkaa tuoksutonta
enin lemmin ma kuitenkin.
Ilo, nuoruus sen loistossa nukkuu,
kuin koskaan ei herätä vois
ne päivään, mi hämyyn hukkuu,
ja kesään, mi katoo pois.
HUHTIKUUSSA
Hivuttavat sateet huhtikuun
rytmien ja runoin tahtiin soivat.
Tietä kesään, maahan luvattuun,
taivaan kateet vallat vartioivat.
Niinkuin lapsi äidin rintaan halaa,
kaikki nuoruus kesään ikävöi,
missä polttavana päivä palaa,
missä kaikki kukkii, hedelmöi.
Kell' on voimaa vuottaa suvehen,
hällä hedelmän on onni parhain.
Ah, mut kevätsateet lyövät sen,
joka päänsä nosti liian varhain.
Koskaan puhkea ei täyteen kukkaan
nuoruus huhtikuussa heräävän.
Niinkuin kallis viini vuotaa hukkaan
ihanaisin onni elämän.
RANUNCULUS
Ranunculus, kultakukka,
hän keväällä nosti nuoren pään.
Ranunculus, kultakukka,
oli hurmaantunut elämään.
Oli päässään kultakruunu,
yli katsoi hän nurmikon keväisen:
oli prinssiksi hän luotu
ja kuninkaaksi kukkien.
Ranunculus, kultakukka,
hän kuninkuudestaan unelmoi,
ja kuluivat kevät ja kesä
ja syksyn vihurit soi.
Kuin unesta heräten katsoi
hän syksyn outoon pimeyteen.
Ranunculus, kultakukka,
hän huomasi kruununsa kalvenneen.
Ranunculus, kultakukka,
hänen kruununsa kultaus kului pois.
Ranunculus, kultakukka,
kuka keväällä uskonut sen ois?
VANHA SYYSLAULU
Ei kruunut syksyyn säilyneet
ole kukkaimme halvimpainkaan.
Kaikk' kalliit ruusut ja orkideet
ne eivät kukkineet lainkaan.
Mun leikkisiskoni, tähtiöin
jo taivas yllämme palaa,
mut vielä ma kesään ikävöin
ja sun sydämes suveen halaa.
Osan nuoruudestamme hautahan
joka syksyhän sentään viemme.
Kesän loistoa päivän paahtavan
niin vähän me saaneet liemme.
Mun leikkisiskoni, vieläkin
sinä voitko kesää kiittää?
Niin paljon on sortunut suruihin,
niin niukasti riemua riittää.
Mut oman veremme unelmain
me tunnemme hurman ja huuman
ja toivossa kesäin tulevain
me pyyhimme kyynelen kuuman.
Mun leikkisiskoni, vieläkin
sinä voitko kesään luottaa --
ja jos pettää ensi suvikin
yhä suvesta suveen vuottaa?
KAKSI KOMEETTAA
On avaruuden ääret rajaa vailla
ja sakeat on sumut tähtivyön.
Niin harvoin tapaa avaruuden mailla
kaks koditonta kiertolaista yön.
He kerran kohtasivat vuotten päästä,
ois samat unet vieneet yhtehen,
mut kuin ois sydämensä ollut jäästä,
niin kylminä he kulki eellehen.
He yöhön katos kulkein ratojansa
niin uljain mielin ja niin ylpehin.
Ens kerran kohdatessa matkallansa
he oli kylmää tuhkaa kumpikin.
PYHIINVAELTAJA
Sisar, pitkä on matka mulla
ja jo varjot lankeaa,
yö yllättäin voi tulla
minun täytyy kiiruhtaa.
Sisar, pitkä on taival eessä,
ohi monen huomenen,
jos on ylläni taivas seessä
tai takana pilvien.
Sisar, varressa matkasauvan
on kättäni palellut,
olen kulkenut jo kauvan
ja usein uupunut.
Sisar, tielle jo vuotanut verta
on jalkani loukatun.
Mut jos löydän ma maani sen kerta,
minä palaan ja noudan sun!
SÄKEITÄ KUUTAMOSSA
1
Kuu sinervätä valoaan luo lumehen,
puut on kuin ruumisvahdit vakavina,
yön suuren kaipuun äänetönnä kantaen.
Niin kuluvat yön hetket kuolonhiljaisina.
Kuun ohi yössä pilvet purjehtivat vaan
kuin rauhattomat varjot vainajien,
kuin taivaan korkeata kantta kulkeissaan
ne iäisehen sovitukseen viittais tien.
Ja on kuin kaiken katoomisen aavistain
kuu kuolon suuren sanoman tois maille:
ah, ykskään taistelu ja tuska kuolevain
ei unhoituksen armoa jää vaille!
2
Kuin malja tulvillansa
unen viiniä loistaa kuu.
Meri-äiti muistoistansa
unen helmaan unhoittuu.
Mut sen lapset varkain käyvät
yön kisaan kiehtovaan,
kun ulapat hämärtäyvät,
unen yöllisen hekkumaan.
Yön laineet, ulapan lapset,
kisan kilvalla karkeloi,
kuun helmissä hohtaa hapset
ja salainen soitto soi.
Ne unten leikkihin, juhlaan
veren voiman vuodattaa,
yön unihin elonsa tuhlaa
ja mereen raukeaa.
Kuin laineet tuhannet toiset
toden onnea tunne ne ei,
yön unelmat kuutamoiset
ne vangiksensa vei.
ERÄMAAN VIRTA
1
Vierii verkkaan ohi öisten rantain
niinkuin musta metallinen vuo
virta merten mitattomain luo
korven kylmät, tummat vedet kantain:
elonylenkatseen korpimaiden,
pohjattomain soiden saartamain,
ihmisvihat hukkain, huuhkajain,
metsän kruunutonten kuninkaiden.
Ulapoilla merten uljain taruin,
lapset yön, te aallot, kertokaa:
uskon uljahimman kasvattaa
päivät pimeimmät ja korpi karuin.
2
Läpi elämäni aaltoillut oot
äänettömin lainein helmaan meren.
Kulkeissasi myrkyttänyt oot sa veren
kaiken, minkä lumoos kietonut oot.
Oi, en voi sua kirota, en kiittää,
katsella sun laineihisi voin vain!
Äänetönnä rannallasi unelmoin vain
kohtalosta, joka minut sinuun liittää.
NUKKUVAT KENTÄT
Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys,
mikä arvo onkaan onnen hymyilyllä,
sinuun verrattuna, kuolon kirkas pyhyys,
talven uneen uupuneiden kenttäin yllä?
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,
kuulaat kaihot katoavain kesäin öissä
verrattuna rauhaan kinosten ja jäiden,
himottomaan loistoon talven tähtivöissä?
Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansa
kuolon syvään siunattuhun lepoon vaipuu,
nukkuu sammumisen onni otsallansa,
josta kadonnut on odotus ja kaipuu.
Ah, ei herää talven kylmään aurinkohon
nukkuneiden kenttäin nuori voima,
ah, ei vaihdu turhaan onnen taistelohon
rauha kaiken olevaisen unelmoima!
Katsoo taivaan harhaileviin tähtösihin,
kodittomiin kiertäjihin avaruuden,
kaipaamatta tuntee olemuksen uumenihin
kuolon unettoman levon ihanuuden.
TALVIAAMU
Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
huurtehisten puiden unelmoissa,
aurinko kun talviaamun koissa
katsoo metsän korkehimpaan honkaan!
Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
Niinkuin luottain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti päivän terää.
Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
kirkkautehen talviaamun koiton.
Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
valon suuri siunaus ja hyvyys.
PIKKURUNOJA
1
Isät
He ovat kaikki aikanaan
unen kultavuorta vuolleet
ja kokoillehet kalleintaan
ja ovat nyt kaikki kuolleet.
Mut unten vuori on entinen,
yhä aarteet sen kiiltää ja hohtaa.
Yli isäin kumpujen kiiveten
sitä kohti kulkumme johtaa.
2
Laulun lapset
He on kuin linnut, eksyneet vieraille maille,
ja siipirikoiks siipensä he lentää.
Ja ystävää ja kotia he iäks jäävät vaille,
mut laulu elää sydämessä sentään.
Ja erehtyin ja eksyen he etsii laulupuita,
kun linnut muut jo rakentavat pesää.
Ja kesän suuret suvipäivät odottavat muita,
mut heidät korjaa kuolo ennen kesää.
3
Itkuraita Alfred de Musset'n haudalla
Se Père-Lachaisen hiekassa huiskaa,
siin' ei laula linnut, ei temmellä tuulet.
Vain joskus kylmiä valoja kuiskaa
sen juurella kauniit, maalatut huulet.
Sen lehviss' on tomua Pariisin kadun
ja tomua vuossatain kulttuurista,
on nyyhkyä, naurua toden ja sadun,
jotain Ninettestä, jotain Ninonista.
4
Huuhkaja
Pikkulinnut liverrelkää
siveästi, säveästi,
tuulta, ilmaa ylistelkää
vienosti ja viehkeästi.
Ah, kun peipot piipattavat,
ah, kun pikku pulmut raksaa,
kyyhkyläiset kuhertavat --
kuinka sitä kuulla maksaa!
Huuhkajall' on toinen ääni,
toiset halut, toiset tavat.
Kiitosta ei kaiu lääni,
kun sen laulut kumahtavat.
Kuulija vain yksinäinen
vapiseepi tuvassansa,
rinnassansa kylmyys jäinen,
kuolon kutsu korvissansa.
5
Onnen temppeli
On umpilukkoon mennyt
ovi onnen temppeliin.
Minä sisälle pääse en nyt.
On tähdissä säädetty niin.
Kuin aron beduiini
eteen oven ma istahdin.
Suru syöpyy unelmiini.
Mut voin elää kuitenkin.
6
Ilta
All' ikkunani, edessäin
käy meren virran vuo.
Sen kesästä ma kesään näin.
Niin monet päivät peräkkäin
miks nyt sai mieleen tuo:
nuo aallot viel' ei ehtineet
oo yöhön ulappain,
nuo tyrskyt viel' ei tyyntyneet --
kun ma jo rauhan sain?
7
Kesäyö
Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.
Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!
8
Koti-ikävä
Jo kylässä kaikki nukkuu
ja kaikk' ovat kotonaan.
Mun tienikin kylähän kulkee,
mut ei kotiin konsanaan.
Nämä tiet ovat mulle rakkaat,
nämä tuvat harmajat
ja valkeat ikkunalaudat
ja pihalla pihlajat.
Mut oudot on kylällä katseet
ja äänet outoja on.
Olen alati vierahissa
ja iäti koditon.
Kylän koira sen tuntee kyllä,
ei mulle se leppyä voi.
Ruispellon takaa yössä
sen haukunta jo soi.
Minun tieni kylähän kulkee
ja suojahan rauhaisaan
ja iloon, ikävähän,
mut ei kotihin konsanaan.
9
Kotiseutu
Sun muistan uneksivin vainioin
ja yksinäisin, unhoitetuin taloin,
kun taivas aamun kirkastunein valoin
sun ylläs kaartui koittehessa koin.
On ympärilläs korvet rämein, soin.
Sun viljavainiosi keskeen saloin
on sukupolvet luoneet aukein aloin
maan kamarahan tarmoin, taisteloin.
Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin
ma kesän valoon, talven pimeihin,
miss' unhoittuneet kummut kohoavat
ja maasta huutaa tomu vainajain:
»ei sillä kotoa, ei kansaa lain,
ken pettänyt on isäin muistot, tavat!»
10
Arvostelija-ystävälleni
»Tää liiaks ajatellulta jo näyttää.»
Niin viisaasti neuvot sa sinne ja tänne.
Mut aatos ja tunne ne toisensa täyttää
kuin jousi ja jänne.
Siis laatkosi aatosta ahdistamasta,
niin säästät sa itseltäs harmin ja huolen.
Kas jousi ja jänne ne yhdessä vasta
voi viskata nuolen.
NIMETTÖMÄT SANKARIT
On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.
Niit' ällös urholle sa tarjoo:
sankarin sielu ei leluja kaipaa.
Te kamartukaa nurmikot, urhojen
ei haudat pyydä katsetta kulkijan.
Ne maahan tallattakoon kerran,
vainiot yllänsä aaltoelkoon.
Ei impein lempi, äitien kyynelet,
ei siunaukset heimon ja lapsien,
ei runoilijan lauluninto
sankarin tekoa pyhittää voi.
Kas korkeampi kunnia urhon on,
ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,
jonk' antaa jälkipolven maine:
nimien kulta on katinkultaa.
Te nimettömät sankarit, jotka nyt
jo ootte kaikki kuolohon käynehet,
te, jotka jäätte unholahan,
mistä ei paluun polkua johda,
te nimettömät vainajat, teidän on
se kuolemattomuus, jota viedä voi
ei kiittämätön jälkiaika:
tekonne kuolematon elää.
Ei konsanansa kuole hän kokonaan,
ken eestä korkeamman on uhrannut,
mit' oli kallihinta hälle,
uhrannut vilpittömin mielin.
Hän ain' on elävä ajasta aikahan,
hän astuu vuosisatojen armeijaan,
jok' kulkee ihanampaa kohti
aikaa, suurempata kuin meidän.
On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.
Niit' ällös urholle sa tarjoo.
Urhon on kunnia korkeampi.
VAINAJAIN MARSSI
Me olemme kunniavahti
vuossatojen nukkuvain,
me olemme korkein mahti
yli toden ja unelmain.
Meit' taistelusta syöstä
ei tainnut kuolokaan.
Ylös vuosisatain yöstä
me nousemme rintamaan.
Me seisomme siellä, kussa
ylin taistelun melske soi.
Moni uupuu taistelussa,
me emme uupua voi.
Monen miekan rauta ruostuu,
mut meidän ei milloinkaan.
Moni sovintohon suostuu,
me emme konsanaan.
Oma uskomme meidät johti
ohi kuolon hämäräin.
Me kuljemme päivää kohti
ja valkeutta päin.
Ajan myöhän soturi, sulla
jos lie sama määrä ja tie,
voit rintamaamme tulla,
yli aikain se voittoon vie.
JEFTAN TYTÄR
Sun kiitos Jahve korkehin:
on lyöty lapset Ammonin.
Nyt juhlahan kuin häissä!
On aseet voiton kantaneet
ja kaikki viinirypäleet
on kypsät viinimaissa.
On naisten kohdut siunatut
ja maa on kasvun kantanut
ja siemen uusi itää,
mut mikä ihanampi ois
kuin antaa kerran kaikki pois,
kun kaikki voisi pitää?
Kun korjuuväki kotiin käy
ja ilta yöksi hämärtäy,
käyn uhrivuorta kohti.
Mun tehdä sydämeni soi,
mit' tuhannet ne unelmoi,
mut harva tehdä tohti.
Te Israelin tyttäret,
nyt soimaan harput, kantelet
ja runot riemuisimmat!
Ken nuorna kulkee kuolohon
suur rauha rinnassansa on
ja unet ihanimmat.
Niin elänyt oon nuoruuden
ma itkien ja iloiten,
mut laulaen ma lähden,
kun korjuuaikaan hedelmäin
ma kuolemahan seppelpäin
käyn korkeamman tähden!
JOBIN IKÄVÄ
Olet, Herra, sa armossa siunannut
mun huoneeni monin verroin,
olet vaimot ja lapset antanut
ja karjaa kaksin kerroin.
Olen taas idän maiden ma mahtavin,
joka päivä mun valtani varttuu,
mut katso, Herra, kuitenkin
minun murheeni kuorma karttuu.
En ole ma enää entinen,
en itseeni voi luottaa.
Paras oisi mun kulkea korpehen
ja siellä mun päivääni vuottaa.
En taloni kunnialla voi
minä ostaa mieleni rauhaa,
kun epäilyksen äänet soi
ja tuomion pasuuna pauhaa.
Ja tuskaa sen haavan polttelon,
min löit sa, ei paranna mikään.
Ja mun tuskani yksin se omaani on
ja se kasvaa iästä ikään.
KIRJANOPPINEET
Me olemme liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet,
mont' yötä unetonta
sanan aarteita turhaan tutkailleet.
On selkämme käyristyneet
ja aatos jo raukeaksi käy,
on silmämme hämärtyneet,
mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.
Ja kansa jo tuntee, että
ei meiltä se lohdun voimaa saa,
se kaipaa elämän mettä,
mutta hengetön kirjain kuolettaa.
Ja Natsarealaista
jo tuhannet uskoen kuuntelee,
hän on luopunut isien laista
ja hän harhaan vie ja villitsee.
Mut on suussaan kuin salama Herran
ja kuin balsamin lohtu on äänessään.
Hän on elänyt korvessa kerran,
missä sairaat terveiks lääkitään.
Vuoks kirjan monen ja hyvän
toden suuremman liemme me unohtaneet,
ikiviisauden lähteen syvän
ohi sokkoina harhaten kulkeneet.
Hän on kuullut Jordanin juoksun,
hän on katsonut tummuutta seedripunn,
hän on tuntenut liljain tuoksun
ja nukkunut lintujen lauleluun.
Hän ääressä tumman kaivon
on pilvien kulkua katsellut,
hän tähtiä tyyniä taivon
on sykkivin sydämin seurannut.
Häll' on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys,
häll' on voimaa voiton ja taistelun,
häll' on luonnon loputon syvyys,
joka ei ole enää mun, ei sun.
Sanaa tutkien lohdutonta
me olemme varhain väsyneet,
me olemme liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet.
BERTRAN DE BORN
Ylös, miekkoset, ja laivaan,
päin rantaa vihollisen!
Pian toisemme portilla taivaan
me tapaamme jokainen.
Mut hetkinen mulle suokaa.
Mitä kerron, te kuunnelkaa.
Sana heimolleni te tuokaa,
kun mun tomuni kätkee maa.
Moni uskoton jo kasti
verin kalpani kirkkahan.
Pyhää Neitsyttä kuoloon asti
ja ristiä puolustan.
Mut tietkää, on mieleni poissa,
ei retkellä ristin tien,
unen kalpean kuutamoissa
sydänrunoni ratsut vien.
Sinä päivä, mi mailles painut,
ole todistaja sen:
ylin mulle jok' uneni ainut,
joka sointu säkehen.
Hänen, toden ankaran Herran,
jok' on säätänyt ristin tien,
olen tuomion saava ma kerran
ja ma kadotettu lien.
Mut en ostanut unteni hintaan
ole iloja taivahan.
Mies myö ei kallihintaan
niin halpaan palkkahan.
Mut jos mielin hän mulle antaa,
mitä teille hän antava on,
voin pääni ma pystyssä kantaa
ylös taivahan ilohon.
Ja kun kerran täältä mä lähden,
sama miksi mun vereni juoks:
olen laulanut laulun tähden
ja taistellut taistelun vuoks.
Ylös, miekkoset, ja laivaan,
päin rantaa vihollisen!
Pian toisemme portilla taivaan
me tapaamme jokainen.
MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON --
Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.
Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.
Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
»Oi geisha, niin kaunis on lempes sun,
niin ihanata on elää!»
Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko,
häll' on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:
Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik' enää itseään muista.
NUORI PAN
Hän oli vallaton nuori Pan,
hän oli sukua suurta:
hän olihan jumalten juurta
ja hän eli kuin poika kuninkaan.
Oli paljon hän saanut isältään,
oli perinyt huojuvan hongikon
ja säteet kirkkaat auringon
ja suuren uskon elämään.
Hän oli niin raikas mieleltään
ja hän rakasti kukkeutta maan
ja taivaan kaarevuutta
ja päivää, aina uutta,
ja lyöntiä verensä voimakkaan.
Oli salolla seuranansa
vain metsien mykkä kansa.
Hän karhun keralla painia löi
ja suden kanssa hän kilpaa juoksi,
ja jos joskus hän metsästä ikävöi,
hän samosi meren luoksi
ja rannan paadelle istuen
hän katseli nousua laineiden
ja syvyyttä meren vihreän
ja hän tunsi ihanan ikävän
ja hän tunsi sen syvällä povessaan,
ett' oli hän poika kuninkaan.
Mut kerran kylälle saapuen
hän nähdä sai ihmisen tyttären.
Ja hän jälleen kulki korpehen,
mut ollut ei enää entinen.
Niin paljon hetkessä muuttui.
Hän kauas kylälle ikävöi.
Ja kun karhun kanssa hän painia löi,
hän ensi kerran suuttui.
Luo kaipas hän ihmisen tyttären
ja käden kosketusta sen,
ja sen ilveksen-pehmeät liikkehet
ja sen tyhjäin silmäin katsehet
ne menneet ei enää mielestään,
ja hän pakeni korven hämärään
ja hän soitteli surunsa julki,
mut lintuset, missä hän kulki,
ja tähdet, jotk' ylhäällä vilkkui,
hänen surullensa ilkkui.
Oli ollut hän herra ja valtias
ja koko korven kuningas.
Nyt oli hän pakolainen vaan.
Ja hän nyyhkytti metsässä, nuori Pan.
SEPPÄ
Hän takoi ja takoi yhtenään.
Hän takoi omaa sydäntään.
»Ah vielä ma tyttären kuninkaan
ja valtakunnasta puolet saan!»
Ja hän hylkäsi vaimon ja lapset ja työt,
hän takoi päivät ja takoi yöt.
Ja vasara kalskuen soi ja soi,
mut sydän sen alla vaikeroi.
Korun kalliin viimein valmiiks sai.
»Tämä kuninkaalle jo kelpaa kai.»
Se kuninkaan linnaan vietihin
ja kuningas siihen mieltyikin.
»Saat korustas palkan runsahan,
saat maistani puolet ja prinsessan!»
Ja häät oli kohta komeat,
kuten vieläkin vanhat kertovat.
Mut seppää ne liikuttaneet ei lain,
oli hälle nyt kaikki kuin varjo vain.
Ja hän katseli kuninkaan tyttäreen
kuin uppo-outohon, vieraaseen.
Ilon väikettä nähty ei kasvoillaan,
kun tuli hän vävyksi kuninkaan.
Hän kruunun otti vain päästään pois
kuin peljännyt sen painoa ois.
Myös kansa kyläin ja katujen
sen nähnyt on miehessä muutoksen,
mut harvassa, luulen ma, tiedetään
hänen, houkkion, surevan sydäntään.Project Gutenberg
Valkeat kaupungit
Koskenniemi, Veikko Antero