Produced by Tapio Riikonen
GOETHEN RUNOJA
Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1922.
SISÄLLYS:
Esipuhe
Yö
Onni
Lauluilleni
Sokkosilla
Jo, Friederike, herää!
Löi sydämeni: ratsahille!
Kotka ja kyyhky
Vaeltajan myrskylaulu
Vaeltaja
Prometheus
Resensentti
Muhammedin laulu
Ganymedes
Taiteilijan iltalaulu
Nicolaille
Pyhä mies ja fauni
Metsämiehen iltalaulu
Kaukaiselle armaalle
Ihmisyyden rajat
Lidalle
Jumaluus
Amor ja runottaret
Alppi
Uusi Amor
Malja
Yö-ajatuksia
Harpunsoittajan lauluista
Aamuinen valitus
Legenda
Levoton veri
Terve menoa!
Esikuva
Tunnustus
Harras huokaus
Sotilaan lohdutus
Maailman meno
Hautakirjoitus
Talismani
Nää, tertut täyteläiset --
Jos muodoin tuhansin sa itses peität --
Jälleentapaaminen
MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA:
Minä kuljen maita manteria --
Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei --
Te menkää! On iloni mulla --
Minun satulaani te jäädä suokaa --
On perintöosani --
Innostus se, sanonpa teille --
Voi täällä kaikkea --
Sua kompassis johtaa --
Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan --
Noin nuoret ne itselleen uskottaa --
Ei mulle ois --
Menis elämä --
Olet muodolla murheisella --
Näin Quidam lausuu --
On sormia --
Me ratsain ristiin rastihin --
Jos mun kanssani --
Typötyhjä --
Jalo mies jos vastahas rikkonut --
Se teko se vasta --
Siis vihdoin painovapaus --
Jos et tahdo --
Oo kohtelias -- rahvaallekin --
Tuli suuresta seurasta parhaillaan --
Sa kanna kuormas --
Ilomieliä --
Voit säästää sa vaivasi --
Jos käydä sa tahdot --
Ei kurkota katse korkeimpaan --
Tuhat kärpästä --
Kiitetty olkoon rypäleen jumala --
Suuret ja pienet --
Et toivoa taitais --
Jos tahdot taiten vaeltaa --
Kuka mies --
Että naiset vihaa --
Sitä miestä --
Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään?
Koska kumartainkin --
Näin unta --
Sinut armahastas jos erotetaan --
Tääll' oletko taivahan laina --
Saa aistit sekaannusta --
ESIPUHE
Samalla kertaa »avoimena» ja »salaperäisenä» seisoo Goethe
»hämmästyneen maailman edessä» -- lainataksemme hänen oman kuvansa
»Talvisesta Harzin-matkasta»: avoimena ja yksinkertaisena kuin luonto,
jonka näemme ympärillämme kasvavan ja kukoistavan, alati itseään uusien
ja nuorentaen, mutta myöskin salaperäisenä ja ongelmallisena kuin
luonto, joka mustasukkaisesti kätkee meiltä syntynsä ja voimansa
selityksen. Hän on samalla kertaa helppo- ja vaikeatajuinen, kevyt ja
syvällinen, hän tuntuu yhdistävän itseensä tunteen lennon ja ajatuksen
painavuuden, kukan ja hedelmän, kevään levottoman kaipauksen ja syksyn
alistuvan rauhan, päiväpaisteen ja tähtivalon, hän on maan poika, tomun
ja murheen kahlehtima, mutta hän voi myöskin tulla meitä vastaan kuin
Ariel Aeoluksen harppujen saattamana. Sen rikkaan inhimillisyyden
lähteitä, joista hänen runoutensa on vuotanut, niitä alkuelämyksiä,
jotka ovat muodostaneet hänen persoonallisuuttaan, emme missään ole
niin lähellä kuin hänen lyriikassaan. Siinä tunnemme paljaimpana
hänen valtimonsa lyönnin. Siinä aavistamme olevan kätkettynä hänen
neroutensa ja vaikutusvoimansa syvimmän salaisuuden. Siitä voimme
välittömimmin lukea hänen sydämensä ripin ja helpoimmin seurata hänen
elämänvaelluksensa jälkiä. Goethen valtavassa, henkisen elämän eri
aloille suuntautuneessa tuotannossa on lyriikalla keskeinen, vallitseva
asema. Se on jokaisen Goethe-lukijan lähtökohta, mutta se on myöskin se
päätepiste, johon hän palaa »Wilhelm Meisterin» ja »Faustin» jälkeen.
Lyriikallaan ennen muuta on Goethe ensiksi laulanut itsensä jokaisen
uuden sukupolven tietoisuuteen ja lyriikallaan tulee hän varmaan
kauimmin puolustamaan asemaansa maailmankirjallisuudessa. Runouden
klassikkojen joukossa on Goethe ennen kaikkea lyyrikko, ehkä suurin,
minkä historia tuntee.
Lyriikka säestää Goethen eri ikäkausia hänen ensimäisistä
nuoruusvuosistaan hänen pitkän elämänsä iltaan saakka, keskeytymättä,
jos otamme lukuun myöskin sen epigrammin-luontoisen mieterunouden, jota
Goethe viljeli niinäkin kausina, jolloin hän oli lyyrillisesti vähimmän
tuottelias. Leipzigin-kauden ensi kokeiden jälkeen, jotka suureksi
osaksi vielä olivat ajan kirjalliseen rokoko-henkeen tehtyjä mukaelmia,
löysi Goethe Strassburgissa, Herderin ja kansanlaulun opastamana,
persoonallisen runouden lähteille ja kirjoitti Friederikelaulunsa,
joita syyllä on sanottu uuden saksalaisen lyriikan puhkeavaksi
keväimeksi. Tästä lähtien saa Goethen laulurunous sen tunnustuksellisen
luonteen, joka on sille ominainen ja joka sallii meidän siitä seurata
hänen sisäisiä kehitysvaiheitaan. Me voimme kuulla siitä hänen
myrsky- ja kiihkokautensa uskon heräävään nerouteensa, nähdä hänen
»Prometheuksessa» nousevan uhmaan itse Zeusta vastaan tai
»Ganymedeksen» keväthymnissä hurmautuneena avaavan sylinsä luonnon
panteististä jumaluutta kohti, me saamme siitä havaita, miten rakkaus
hänen elämänsä vaiheissa, itse aina uutena, etsii uusia ilmauksia,
kasvaen lopulta siksi suureksi, maailmoja syleileväksi tunteeksi, joka
sykkii »Jälleentapaamisen» säkeissä. Mutta myöskin vähemmän keskeiset
elämykset ovat jättäneet jälkiä hänen lyriikkaansa, jota hän itse on
nimittänyt »tilapäärunoudeksi», tarkoittaen tällä nimityksellä sitä
läheistä suhdetta, mikä hänen runojensa synnyllä oli konkreettisiin
elämäntapahtumiin. Se joka tuntee Goethen elämän ulkonaiset vaiheet ja
voi sen perustalla sovittaa kunkin runon historialliseen ajankohtaansa,
hän saakin epäilemättä Goethen lyriikasta enemmän kuin se, joka joutuu
arvostelemaan hänen runojaan ilman sitä taustaa, minkä niiden tekijän
elämäkerta tarjoo.
Goethen lyriikassa kuvastuu hänen nuoruutensa levoton etsintä, hänen
miehuutensa tyyni voima ja hänen vanhuutensa kuulas viisaus. Mutta
siinä kuvastuu myöskin nuoruus, joka varhaiskypsyydessään saattaa
muistuttaa vanhuutta, samoinkuin siinä voimme tavata vanhuuden, joka
elämystensä välittömyydessä tuo mieleen nuoruuden. Siinä kuvastuu
ilossa ja surussa elämä, jonka syvällinen, lämmin, rikas inhimillisyys
oikeuttaa jälkipolvia piirtämään mestarin hautakiveen hänen omat
sanansa:
Das ist fürwahr ein Mensch gewesen.
* * * * *
Seuraavat suomennokset, jotka pääasiassa ovat syntyneet
Goethe-luentojen ohella ja osaksi niitä varten, eivät pyri antamaan
mitään tyhjentävää kuvaa mestarin lyriikasta. Suomentaja ei ole runojen
valinnassa voinut pitää silmällä yksistään kappaleiden edustavuutta,
hänen on usein täytynyt tehtävän ylivoimaisuuden takia luopua
yrityksestä siirtää toiseen kieleen useita Goethen tunnetuimmista
runoista. Hänen on niinikään ollut monta kertaa pakko niihinkin
runosuomennoksiin nähden jotka ovat tässä kokoelmassa saaneet sijansa,
kaihomielellä todeta se välimatka, mikä on jäänyt alkuperäisen runon ja
suomennoksen välille. Mutta sellaisenaankin voinee tämä kokoelma olla
jonkinlaisena suomenkielisenä johdantona suurimman saksalaisen
runoilijan maailmaan. Jos tämä kokoelma johtaisi lukijan Goethen
alkuperäisiin runoihin, olisi suomentaja saavuttanut sen, mitä hän
lähinnä on tarkoittanut.
Runot seuraavat toisiaan yleensä aika-järjestyksessä, sikäli kuin
niiden kronologia on tunnettu, lukuunottamatta »Mietelmiä ja
pikkurunoja», joista on tehty erikoinen osasto. Kokoelman kolme
ensimäistä runoa on otettu mukaan enemmän tyypillisinä näytteinä
Goethen Leipzigin-ajan tuotannosta kuin runollisen arvonsa perusteella.
-- Samoinkuin varhemmin »Lyyrassa ja paimenhuilussa» on suomentaja
tässäkin kokoelmassa vähemmän pyrkinyt tavoittelemaan sananmukaista
uskollisuutta kuin oikeudentekoa alkuperäisen runon tunnearvoille.
Turku, marraskuussa 1922
V. A. K.
Yö.
Armahani luota lähtein,
samoelen hiljalleen,
kuljen välkkehessä tähtein
läpi metsän nukkuneen.
Luna nousee, valtavasti
tammilehdot kirkastaa.
Koivut sille hartahasti
pyhän savun suitsuttaa.
Varjot värjyy kuutamossa,
sydän vavahtaen lyö,
kulkee kuiske viidakossa.
Mikä onnentäysi yö!
Riemu! Autuus! Taivas sulle
suon ma öitäs tuhannen,
jos mun armahani mulle
antais yön vain ainoisen.
(1767).
ONNI.
Niin useasti unissasi
mun nähnyt olet rinnallasi
sa käyvän luokse alttarin.
Niin useasti valvehilla,
Annette, sun suusi suudelmilla
ma peittänyt oon varkahin.
Pois katos onnen hetket varhain,
pois autuutemme aika parhain,
pois vien virtaan elämän.
Mit' auttaa nautinto mua voikaan?
Kuin vinhaan ohi karkeloikaan
pois hetket onnen pienimmän!
LAULUILLENI.
Te laulut, viekööt teidät tuulet
ja aallot unhon merehen!
Ei teitä toista tytön huulet,
ei poika aikaan keväimen.
Te armastani ylistitte,
nyt pilkkaa hän mun lempeäin.
Te kaiken veteen kirjoititte
ja vesi vierii eteenpäin.
SOKKOSILLA.
Sun sokoks aina soisin!
Kuin katsotkaan sa toisin
mua silmin näkevin!
Mut silmät peittehessä
jo löysit hetkisessä
sa mun -- miks mun sa löysitkin?
Kun sokkona sa kuljit,
mun käsihisi suljit,
ma syliis raukenin.
Sait tuskin näkeväksi,
kun kaikki ilo läksi:
pois työnsit sokon julmimmin.
Hän hoippuroi ja horjui,
hän vaivoin iskut torjui,
kun häntä tuupittiin. --
Ja jos et lempimähän
mua opi, pimeähän
ma jään kuin sokko siteisiin.
JO, FRIEDERIKE, HERÄÄ!
Jo, Friederike, herää,
pois aja yö!
Jo avaa silmäs terää,
yö pakoon lyö!
Jo laakso, metsän rinne
ne laulavat,
mun sisartani sinne
ne kutsuvat.
Jo suviaamu salaa
sun huoneesees
se kultiansa valaa:
et herää ees!
Sa siskoos rakkahasti
vain painallat
ja yhä hartaammasti
sa nukahdat.
Ei satakielten kuoro
sua heräämään
oo saanut -- mun on vuoro,
en minäkään!
Niin raskaat painot riimein
jo kantaa sain.
Oi Musa, herää viimein!
Sa -- nukut vain!
LÖI SYDÄMENI: RATSAHILLE!
Löi sydämeni: ratsahille!
Kuin aatos oli tehty työ!
Loi ilta varjot maisemille
ja vuorilla jo vartoi yö.
Ja sumussa ja pimennossa
jo seisoi rivit tammien
ja pensastossa, viidakossa
kaikk' kului silmät pimeyden.
Kuu pilvivuoren takaa nousi,
ui unisena esihin
ja tuulen siivet hiljaa sousi,
soi ilma oudoin sävelin.
Yön kauhut kasvoi vastahani,
mut rohkeuteni karttui vain.
Mun poltti tuli suonissani,
mun hehkui liekki rinnassain
Sun näin, ja ilo silmistäsi
se kohta syttyi minuhun.
Mun sydämeni vierelläsi
koht' oli, itse olin sun.
Jo oli rusko, valon tuoja,
sun kasvos rakkaat kullannut
ja hellyytes mua kohtaan -- Luoja!
sit' toivoin, mut en ansainnut.
Jo kevätaamu poies vie mun,
ja eron raskas hetki lyö.
Sun suudelmissas autuus riemun,
sun silmissäsi tuskan yö!
Ma lähden -- kyynel puserrettu
sun poskellasi kimaltaa.
Mik' onni olla rakastettu,
mik' onni itse rakastaa!
KOTKA JA KYYHKY.
Kotkanpoika nousi ylös
saaliin hakuun.
Tapas hänet metsämiehen nuoli,
lamautti siiven iskuvoiman.
Alas syöksähtää hän myrttilehtoon,
tuskissansa siellä viettää
hän kolme päivää
ja kolme pitkää, pitkää yötä.
Viimein hänet parantaa
balsami, mi ain' on läsnä,
kaikkiparantava luonto.
Hän lehdost' esiin tunkee
ja siivet ojentaa -- mut ah,
poiss' on niiden nostokyky,
tuskin maasta nousta voi hän,
saada jonkun halvan saaliin.
Surullisna asettuu hän
kivikolle puron ääreen,
katsoo tammipuuhun ylös
ja taivaan lakeen
ja kyynel silmähänsä kiertyy.
Niin saapuu huoletonna kuherrellen
myrttipesästänsä kyyhkyspari,
alas laskeuu ja nyökytellen kulkee
yli kultahiedan puron reunaan
toisiansa nokitellen.
Punasilmät kiertää joka suuntaan,
keksii kotkanpojan surevaisen.
Uroskyyhky uteliaan-toimelias
hiipii lähipensaaseen ja sieltä
itsetyytyväisnä kotkaan katsoo.
»Sa suret», kuiskuttaa se makeasti,
»sa mieles rohkaise jo, ystäväni!
Sull' eikö hiljaisehen onneen täällä
oo kaikki, mitä toivoa vain saatat?
Sa etkö iloita voi kultaoksasesta,
jok' auringolta sua suojelee?
Sa etkö illan ruskotusta vastaan
voi rannan sammal-vuotehelta
rintaas nostaa?
Sa kuljet kesken kukkain kasteisten
ja pensaikosta sopivata ruokaa
sa yltäkyllin noukit
ja lähteen hopeaisen vettä juot.
Oi ystäväni, tosi onni on
vain mielen tyytyväisyys
ja tyytyväisyydelle aina
on kaikkialla kyllin.»
»Oi sinä viisas», lausui kotka vaipuin
vain syvemmälle omaan ltsehensä:
»Oi Viisaus, sa puhut niinkuin kyyhky!»
VAELTAJAN MYRSKYLAULU.
Ketä, Genius, et hylkää
hänt' ei sade eikä myrsky
vavisuta sydämessä.
Ketä, Genius, et hylkää,
hälle synkkä sadepilvi,
hälle raju myrskykuuro
vastaan laulaa,
niinkuin laulat,
leivo, tuolla.
Ketä, Genius, et hylkää,
hänet nostat liejun yli
tulisiivin.
Niinkuin kevein kukkaisjaloin
ylvääst' yli liejun käy hän,
tappain Python käärmeen,
Pythius Apollo.
Ketä, Genius, et hylkää,
annat untuvat sa alleen,
kun hän kalliolla nukkuu,
siivin hellin häntä suojaat
lehdon yössä.
Ketä, Genius, et hylkää,
hänet lumituiskussakin
lämmität sa.
Lämpöön runottaret kaipaa,
lämpöön sulottaret kaikki.
Runottaret, tulkaa,
tulkaa, sulottaret!
Tuoss' on vesi, tuossa maa
ja veden ja maan poika tässä,
maan, min yli vaellan
jumalten lailla.
Olette puhtaat niinkuin veden sydän,
puhtaat niinkuin maan ydin,
leijutte ympärillä, kanssanne nousen
veden yli, maan yli
jumalten lailla.
VAELTAJA.
_Vaeltaja_.
Siunattu ollos, nuori vaimo
ja imevä poika
rinnallasi
Suo minun kallioseinää vasten
jalavan varjossa
taakkani heittää,
vierelläs levätä.
_Vaimo_.
Mikä askar ajaa
päivän helteessä sinua
tomuista tietä?
Kannatko kaupungista
tavaraa?
Hymyilet kysymystäni,
matkamies?
_Vaeltaja_.
En tuo tavaraa kaupungista.
Viileäks muuttuu ilta.
Näytä minulle kaivo,
josta haet vettä,
rakas nuori vaimo.
_Vaimo_.
Vuoritietä ylös!
Kulje edellä! Pensaikon läpi
johtaa polku majalle,
missä asun,
kaivolle,
josta juon.
_Vaeltaja_.
Ihmiskäden jälkiä
viidakossa!
Noita kiviä et sinä asettanut,
antelias luonto.
_Vaimo_.
Ylemmäs!
_Vaeltaja_.
Sammalen peittämä templin pääty!
Tunnen sinut, luova henki!
Olet painanut leimasi kiveen.
_Vaimo_.
Eteenpäin, muukalainen!
_Vaeltaja_.
Kirjoitus kivessä tuossa!
Mahdoton lukea!
Kuluneet olette
uurretut sanat,
te joiden tuli todistaa
mestarinne hartautta
tuhansiin polviin.
_Vaimo_.
Ihmettelet, muukalainen
kiviä tuossa?
Ylhäällä on niitä paljon
majani luona.
_Vaeltaja_.
Ylhäällä?
_Vaimo_.
Suoraan vasemmalle
pensaikon läpi,
tänne.
_Vaeltaja_.
Musat ja Gratiat!
_Vaimo_.
Tuossa on majani.
_Vaeltaja_.
Temppelin rauniolla!
_Vaimo_.
Tuolla syrjässä
pulppuaa lähde,
josta juon.
_Vaeltaja_.
Hehkuen leijut
hautasi yllä,
Genius! Soraan
suistunut sun on
mestariluomas,
kuolematon!
_Vaimo_.
Varro, noudan ruukun
juodaksesi.
_Vaeltaja_.
Muratti on verhonnut
jumalaisen muotos.
Kuinka te nousette,
nousette tomusta,
pylväspari!
Ja sinä yksinäinen
sisar tuolla,
kuinka te kaikki, tumma sammal
päänne kiireellä, katsotte
kuninkaallisesti
kaatuneita siskojanne
jaloissanne.
Karhunmarjapensaan juurella
peittää niitä tomu ja maa
ja korkea ruoho huojuu yläpuolla.
Niinkö pidät arvossa, luonto,
mestariluomaasi?
Tunteettomana murskaat
pyhäkkösi,
kylvät sen rauniolle ohdakkeita.
_Vaimo_.
Kuinka poika nukkuu!
Tahdotko levätä majassa,
muukalainen? Vaiko mieluummin
viipyä taivasalla?
On jo kylmä. Ota poika,
että menen noutamaan vettä.
Nuku, rakkaani, nuku.
_Vaeltaja_.
Ihana on leposi!
Tai vahan-raikas
sun hengityksesi
Sinä, syntynyt raunioilla
pyhän muinaisuuden,
varjelkoon se hengellään sinua!
Ketä se ympäröi,
jumalten onnea, itsetuntoa
saa hän nauttia.
Nouse täytenä, oras,
kukkivan kevään
ihana ylpeys,
loistaos vertaistesi keskellä!
Kuihtuessa kevääsi
nouskoon rinnastas
täysi hedelmä
ja kypsyköön päivää kohti!
_Vaimo_.
Jumala siunatkoon nukkuvaa lasta! --
Voin tarjota sulle raikkaan veden lisäksi
vain palan leipää.
_Vaeltaja_.
Kiitos.
Kuinka ihanasti kaikki kukkii
ja viherjöi täällä!
_Vaimo_.
Mieheni hän pelloltaan
pian saapuu kotiin.
Viivy luonamme
ja kanssamme jaa ehtoollinen.
_Vaeltaja_.
Te asutte täällä?
_Vaimo_.
Niin, tuonne muurien väliin
isäni jo majan tiilistä
ja sorakivistä rakensi.
Nyt asumme me täällä,
isäni antoi minut peltomiehelle
ja kuoli syliimme. --
Heräätkö jo, sydänkäpyseni?
Kuinka ilakoikaan hän ja leikkii,
hän veitikka!
_Vaeltaja_.
Oi luonto, iki-itäväinen,
luot kaikki elon nautintoon
ja lapsillesi äidin tavoin
oot suonut perinnön, oot majan suonut.
On räystään alla pääskyn pesä,
se tunteetonna taideluoman keskeen
sen rakentaa.
Ja hyönteistoukka kutoo suvulleen
ylt ympär oksan talvimajan.
Ja menneisyyden
sa yleville raunioille
sun majas pystytät,
oi ihminen,
ja nautit elämästä haudoilla!
Jää hyvästi, sa onnellinen vaimo.
_Vaimo_.
Et tahdo jäädä?
_Vaeltaja_.
Herran huomaan!
Siunattu olkoon poikanne!
_Vaimo_.
Onnea tiellenne!
_Vaeltaja_.
Mihin johtaa vuoren taakse
polku tuo?
_Vaimo_.
Se Cumaan vie.
_Vaeltaja_.
Se onko kaukana?
_Vaimo_.
On hyvän kolmen virstan päässä
_Vaeltaja_.
Jää hyvästi
Oi ohjaa askeltani, luonto,
mun, vaeltajan askelta, mi vie
mun pyhän menneisyyden hautain yli!
Vie askeleeni paikkaan rauhaiseen,
mi suojassa on pohjoiselta
ja missä helteheltä päivän
suo varjon poppelit.
Ja ehtoolla
kun kotiin käyn
ma majallein,
jonk' illan viime säteet kultaa,
suo että vastahani saisi vaimo tuollainen,
sais poika sylissään!
PROMETHEUS.
Peitä pilvisumuun, Zeus,
taivahasi,
koeta kuin poika, joka katkoo
ohdakkeita tiellään,
voimaas tammihin ja vuoriin!
Sentään sinun täytyy jättää
maani mulle,
majani, jot' et sa tehnyt,
lieteni,
min hehkun tunnet
kademielin.
En tiedä auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Niukasti ruokitte
uhriveroilla
majesteettianne,
nääntyen, jolleivät
lapset ja kerjurit
olisi toivovia houkkoja.
Kun olin lapsi
enkä tiennyt kättäni pitemmälle,
käänsin harhaavan katseeni
päivää kohti kuin siellä
olisi korva pyyntöäin kuuleva,
sydän kuin minun,
surun painamaa armahtava.
Kuka auttoi minua
titaanien ylimieltä vastaan?
Ken pelasti minut kuolosta,
ken orjuudesta?
Etkö itse kaikki tehnyt,
pyhästi hehkuva sydän?
Sinä, joka nuorena ja viatonna
hehkuit, petettynä, kiitosta
nukkujalle ylhäällä tuolla.
Sinua kunnioittaa? Miksi?
Oletko keventänyt koskaan
raskautetun tuskia?
Oletko koskaan kuivannut
ahdistetun kyyneliä?
Eikö ole minua mieheksi takonut
kaikkivoipa aika
ja ikuinen kohtalo,
minun herrani ja sinun?
Luuletko ehkä,
että ma elämää vihaisin,
erämaahan pakenisin,
kun eivät kaikki
unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä
kuvani mukaan,
suvun kaltaiseni
kärsimään, itkemään
nauttimaan, iloitsemaan,
suvun, joka ei sinua kunnioita,
suvun kuin minä!
RESENSENTTI.
Mies mull' oli vieraana muuankin.
Oli sopumme mitä parahin:
näki pöydässä ruokani tavallisen
ja söi sitä vatsan-täydellisen,
ja jälkiruokahan tultuaan
söi senkin suuhunsa makeaan.
Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan,
rupes ruokiani moittimahan:
»Ei sako soppaa haitannut,
oli paisti hiukan palanut --»
Pyhä sakramentti!
Ulos mies, se koira! Hän on resensentti.
MUHAMMEDIN LAULU.
Vuorilähde nähkää,
kirkassilmäinen
kuin tähti!
Pilvien takana ruokkivat
hänen nuoruuttansa
hyvät henget
pensaisissa rotkoissa.
Täynnä nuorta voimaa
tanssii se pilvistä
marmoripaasille,
hypähdellen kohti
taivahan sineä.
Vuorisolissa
heittelee se kirjavia kiviä,
tempaa käskijävoimalla
sisarlähteet
mukaansa.
Alhaalla laaksossa
nousee kukkia tiellään,
kedot elävät
hänen henkäyksestään.
Eivät häntä pidätä
varjoiset laaksot, eivät kukat,
jotka hänen polviaan syleilevät,
houkutellen rakkauden silmillä.
Lakeutta kohti hän pyrkii
käärmeenä kulkien.
Purot yhtyvät häneen
onnekkaina. Nyt hän käy jo
lakeutta, hopealle hohtaen,
ja lakeus loistaa mukanaan.
Joet lakeudelta,
purot vuorilta
huutavat riemussa hänelle: »Veli,
veli, ota veljet mukaasi
vanhan isäsi luo
ikuisen valtameren,
joka odottaa meitä
levitetyin käsivarsin,
jotka, ah, turhaan avautuvat
meitä, kaipaavia kohti.
Meitä jäytää erämaassa
ahnas hiekka, päivän paahde
imee meistä veren, kunnes
patoo lammeks meidät! Veli,
ota veljet lakeudelta,
ota veljet vuoristosta,
ota mukaan, isäs luo!»
»Tulkaa kaikki.»
Ja hän kasvaa
ihanasti. Sukukunnat
käsin kantaa ruhtinastaan!
Vyöryväisin riemusaatoin
maat hän nimittää ja syntyy
kaupunkeja askelistaan.
Edelleen hän aina vyöryy,
jättää tornit liekkihuiput,
marmoriset talot, jättää
luomat valtavaiset tielleen.
Kantaa seedritalot Atlas
valtavilla olkapäillään,
hulmuu hänen päänsä yllä
viirit tuhantiset kertoin
kauas hänen kunniataan.
Niin hän kantaa veljet kaikki,
lapsensa ja armahansa,
kantaa riemuntäysin mielin
ikävöivän isän syliin.
GANYMEDES.
Kuin hehkut aamussa
ympärilläin
sa kevät, armain!
Sa lemmenonnella
tuhatkerroin
mun täytät, lämmöllä
pyhän tuntees,
sa iki-kaunis.
Jospa sun tavoittaa
käsin ma voisin!
Ah, sinun rinnallas
lemmessä lepään,
kukkasi, ruohosi
poveeni tunkevat.
Vilvoitat hehkuvan
rintani janon,
aamuinen tuuli!
Satakieli kutsuu
laakson sumuista.
Ma tulen! Ma tulen!
Minne, ah, minne?
Ylös, ylös on matka!
Pilvet painuvat
alaspäin, pilvet
taipuvat lempeni puoleen
Puoleeni, luokseni!
Sylissänne
ylöspäin!
Rakkauden sylissä!
Ylöspäin rinnallesi,
Kaikkeus-isämme!
TAITEILIJAN ILTALAULU.
Ah, että voima sisäinen
mun liikkuis rinnassani,
ja että muoto täyteinen,
mun virtais sormistani!
Ma vielä etsin, haparoin,
mut aina tuohon palaan:
sun, luonto, tuntea jo voin,
sua kuvata ma halaan.
Kuin moni vuosi kulunut
niin ilotonna koitti!
Miss' oli nummi kuivunut
nyt ilon lähde soitti!
Sun luokses, luonto, halajan,
sun luonas tahdon elää.
Kuin vesi kaivon vilpoisan
ylt' ympär suihkees helää.
Mun voimani sa virvoitat
ja yli elon rajan,
ah, ikuisuudeks avarrat
sa ahtaat ääret ajan.
NICOLAILLE.
Hän vaaralliseks mua väittänyt on,
mut ei mustat kironsa riitä.
Hän on itse uimataidoton
ja syyttää vettä siitä.
Minä tunnoton Berlinin pannalle oon,
makutuomarin, pappipahan.
Ken ei ymmärrä minua, oppikoon
mua paremmin lukemahan.
PYHÄ MIES JA FAUNI.
Pyhä mies hän arolla vaeltaen
tapas faunin pukinjalkaisen,
joka alkoi puhua: »Herra, sun
esirukoustasi pyytäisin,
ma että taivaan iloihin,
myös päästä voisin ja heimoni mun».
Mut pyhä mies hän vastasi noin:
»Sun pyyntösi tuskin täyttää voin,
on halusi melkein toivoton,
sillä pukinjalkahan sinulla on.»
Mies hurja hän huusi kuultuaan tään:
»Mit' on pukinjalkani tehnytkään?
Niin usein jo taivasta kohti ma näin
monen astuvan uljain aasinpäin.»
METSÄMIEHEN ILTALAULU
Ma hiivin, hanan viritän,
käyn riistan etsintään,
kun silmissäin sun lempeän,
sun rakkaan kuvas nään.
Kai käynet kotilaaksojes
nyt tietä rauhaisaa.
Mun kuvani sun mielehes,
ah, eikö koskaan saa,
mun, joka maita kiertelen
nyt lailla tuomitun,
käyn itähän, käyn läntehen,
kun täytyi luotas sun?
Mun ympäröi, kun muistan sun,
kuin välke kuutamon,
niin tyyni rauha täyttää mun
ja olo outo on.
KAUKAISELLE ARMAALLE.
Niin olenko sun menettänyt,
sun, sydämeni kaivatun?
On korvani mun säilyttänyt
sun sanasi ja äänes sun.
Kuin vaeltaja pilven alta
vain kiurun laulun kuulla voi,
mut etsii turhaan taivahalta
hän laulajaa, jonk' ääni soi,
niin kenttää, tietä, metsänrantaa
ma seuraan katsein harhaavin.
Ja laulut kaipuutani kantaa:
Oi tule, armas, takaisin!
IHMISYYDEN RAJAT.
Kun ikivanha
taivahan isä
levollisin käsin
vyöryvistä pilvistä
siunaavat salamat
maanpäälle kylvää,
suutelen viimeistä
viittansa lievettä
lapsekas vavistus
rinnassa syvällä.
Sillä ei jumalten
kanssa sovi mitata
itseään ihmisen.
Jos hän ylös pyrkii,
koskettaa päälaella
tähtiä taivaan,
eivät tapaa maata
allansa anturat,
heittelevät häntä
pilvet ja tuulet.
Jos hän seisoo lujin,
jäntevin jäsenin
kestävällä, pysyvällä
maapohjalla,
ei hän voi päästä
edes tammen,
ei edes köynnöksen
korkeuden tasalle.
Mikä erottaa
ihmisistä jumalat?
Jumalten edessä
kulkevat aallot,
ikuinen virta:
meidät aalto nostaa,
meidät aalto nielee
ja me uppoamme.
Pieni kehä
saartaa elämämme,
suku suvun jälkeen
asettuu riviin
olemassaolon
jatkuvaan jonoon.
LIDALLE.
Sen jota lempiä voit sa, Lida, sen vaadit
itselles täysin ja oikeudella.
Sinun hän onkin kokonaan.
Sillä kun luotasi poiss' olen,
on mulle elämän kiivain,
meluisin liike
vain harso, jonka läpi sun olentos
edelleen, niinkuin pilvissä, näen:
välkkyen vastaani lempeänä, uskollisna,
niinkuin revontulten vaihtuvain valojen halki
ikuiset tähdet loistaa.
JUMALUUS.
Jalo olkoon ihminen,
avulias ja hyvä,
sillä se yksin
erottaa hänet
kaikista olennoista,
joita me tunnemme.
Olkaa tervehdityt, korkeat,
tuntemattomat,
joita me aavistamme!
Ihmisen esikuva opettakoon
uskomaan teihin.
Sillä vailla tunteita
aivan on luonto:
aurinko paistaa
hyville ja huonoille,
pahantekijälle
loistavat kuin parhaalle
kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat,
ukkonen ja sateet
vyöryvät tietään,
tempaavat ohitse
kulkiessansa
toisen jälkeen toisen.
Niin myöskin onni
sokkona kulkee,
valitsee poikasen
viattomat kiharat,
milloin taasen kaljun,
syyllisen päälaen.
Ikuisten, rautaisten
lakien pakosta
täytyy meidän
olemassaolomme
kehä käydä umpeen.
Ainoastaan ihminen
kykenee mahdottomaan,
hän yksin valikoi,
erottaa, tuomitsee,
hän vain voi hetkelle
kestävyyttä antaa.
Häll' on yksin lupa
hyvää palkita,
pahaa rangaista,
parantaa ja pelastaa,
kaikkea eksyvää
ohjata tielle.
Jumalille suomme
kunnian kuin ois he
ihmisiä, tekisivät
suuressa sen, minkä
meistä parhain pienessä
tekisi tai tahtoisi.
Jalo ihminen olkoon,
avulias ja hyvä!
Väsymättä luokoon hän
hyödyllistä, oikeaa,
olkohon esikuva
aavistettuin jumalten.
AMOR JA RUNOTTARET.
Sai Musat halun keinoin taidokkain
myös Psychen lyyran käyttöön opastella,
hän että myös vois runoella,
mut Sielu pysyi proosallisna vain.
Ei soinnahtanut oikein lyyran kieli,
vaikk' oli ihanaisin kesäyö.
Niin saapui kerran Amor hehkumieli
ja koko oppi oli hetken työ.
ALPPI.
Ruskea eilen viel' oli pääs kuin armahan kutrit
jonk' kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.
Harmaa nyt, hopeainen on pääs, lumen peittämä, jonka
tuulinen, myrskyvä yö yllesi heittänyt on.
Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,
vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.
UUSI AMOR.
Amor, nuori ja vallaton, hän, joka vietteli Psychen,
katsehen loi Olympoon voittajan silmäyksin.
Keksi hän Venuksen, yli muiden loistavan, kauniin,
keksi, ja rinnassaan sai tuli loimuamaan.
Ah, jumalattarenkin pyhän vastustella on turha,
Amor vallaton tuo vei hänet armahakseen.
Heistäpä silloin syntyi uusi ja lempeä Amor,
mielensä sai isältään, sai tavat äidiltä hän.
Aina sa voit hänet löytää Musain seurasta, hänpä
syttävi nuolellaan taitehen rakkauden.
MALJA.
Siron, täyteläisen maljan pidin
kaksin käsin, siitä juodakseni
halukkaasti viinin hurmausta,
huolet, surut ajaakseni poies.
Amor, sisään astuin, löysi minut,
hymyeli hienotunteisesti,
niinkuin tahtonut ois säälitellä:
»Tunnen vielä kaunihimman maljan,
jonne koko sielun upottaa voi.
Mitä lupaat, jos sen sulle suon ma,
täyttäin toisella sen nektarilla?»
Miten täysin sanansa hän piti,
kun on taivuttanut sinut, Lida,
minun, kauan ikävöivän, puoleen!
Kun sun sylihini suljen, Lida,
kun sun huuliltasi rakkahilta
lemmen balsamia nautin, silloin
puhun itsekseni autuaana:
»Eipä kukaan toinen jumalista
tehnyt, omistanut moista maljaa!
Muotoja ei noita tee Vulcanus
hienoisimmallakaan vasarallaan!
Bacchus lehtevillä kukkuloilla
vanhimpain ja viisahimpain faunein
suokoon parhaan viinin puserrella,
itse käymistä sen tarkastellen:
eipä voi hän tehdä moista juomaa!»
YÖ-AJATUKSIA.
Teitä säälin, ilottomat tähdet,
jotka ihanasti taivahalta
merimiehen tietä valaisette.
Teit' ei kukaan kuolevista kiitä,
ette lemmen onnea te tunne.
Lakkaamatta hetket, tunnit teitä
ajaa taivaan autiota rataa.
Minkä matkan kuljittekaan aikaan,
jonka viivyin armahani luona,
unohtaen keskiyön ja teidät!
HARPUNSOITTAJAN LAULUISTA.
Hän, jonk' ei leipää kyynel kastellut,
hän, jok' ei koskaan, vaipuin sielun vaivaan,
oo itkein vuoteellansa istunut,
ei tunne teitä hän, te vallat taivaan.
Te johdatatte meidät elämään
ja kurjan syylliseksi tulemahan,
niin jätätte te hänet kärsimään,
kun kaikki syy maan päällä kostetahan.
AAMUINEN VALITUS.
Oi sa oikukas, sa rakas tyttö,
sano mulle, mitä oon ma tehnyt,
että tuomitset mun tähän piinaan,
että annetun sa sanas rikoit?
Iltasella eilen armahasti
käsiäni puristellen kuiskit:
»Niin, ma tulen aamun koittehessa,
tulen, ystäväni, aivan varmaan --»
Raollensa oveni ma jätin,
koettelin ensin saranoita,
iloitsin, kun narisseet ne eivät.
Mikä odotuksen yö on mennyt!
Joka neljänneksen kulun laskin.
Hetkeksi kun nukahdin ma, oli
sydämeni sentään valvehilla,
herättäen minut unestani.
Siunasin ma pimeätä, joka
kaikki kääri rauhaisehen vaippaan,
iloitsin ma hiljaisesta yöstä,
kuuntelin ma hiljaisehen yöhön,
eikö mikään ääni vielä liiku.
»Jos mun ajatukseni ois hällä,
jos mun tunteheni hällä oisi,
eipä aamua hän odottaisi,
tulisi jo hetkellä hän tällä.»
Hyppi kissanpoika ullakolla,
raapi hiiri tuvan nurkkausta,
jotain liikkui talon sisäpuolia --
aina askeltasi kuulostelin
aina sinut tulevaksi toivoin.
Niin ma maaten tunnit pitkät vuotin,
alkoi päivä verkkaan sarastella,
joka suunnalta jo ääntä kuului.
»Hänen ovensako kävi? Jospa
ois se minun ollut!» Liikkumatta
vuotehessa istuin, oveen katsoin,
eikö vihdoinkin se aukeneisi.
Pysyi palkoillansa oven puolet,
riippui raollansa saranoissa.
Kirkkahammaks tuli aamu yhä,
kuulin naapurin ma oven käyvän
hänen askareitaan alottaissa,
kuulin kohta vaunujenkin jymyn,
oli kaupungin jo portti auki,
torin täydeltä jo ulkosalla
ihmistä ja rihkamata liikkui.
Talossakin alkoi työ ja touhu,
ylös, alas rappusissa käytiin,
ovet paukkui, kolisteli kengät,
enkä sentään vieläkään ma voinut
tyyten eroon toivostani päästä.
Vasta aurinko kun kirottuine
säteinensä seinälleni sattui,
nousin, sekoittaaksein hengityksen
kuuman, kaipaavaisen viileähän
aamutuuleen siimeksessä puiston,
kohdatakseni sun ehkä siellä --
mut en lehtimajasta sua löydä,
enkä lehmuskujanteesta myöskään.
LEGENDA.
Kun vielä, salaten suuruuttaan,
meidän Herramme kulki päällä maan
ja oppilait' oli täysin määrin,
jotka tulkitsi kalliit sanansa väärin,
hän ohjasi heitä turuille, teille
ja puhui siellä halusta heille,
sillä alla vapaan taivahan
sanan pikimmin löytää sattuvan.
Opit korkeat niin hän, kussa hän kulki,
pyhän suunsa kautta saattoi julki,
pani vertauskuviinsa totuuden murun,
teki temppelikseen markkinaturun.
Niin kerran, kun joukkoansa johti
hän rauhassa pientä kylää kohti,
näki tiellä kiiltävän esineen,
näki hevosenkengän kappaleen.
Päin Pietaria hän silmänsä luo:
»Ota maasta rautakappale tuo.»
Pyhä Pietari tuost' ei milläänkään,
oli nähnyt unta käydessään,
oli suurta ja syvää kuvitellut,
oli mielessä maailman rakennellut,
oli antanut ajatustensa viedä,
eik' ajatukset rajoista tiedä.
Oli liian pieni löytönen,
ois valtikka tullut olla sen.
Hän moisen vuoksko selkäänsä vaivais,
palan rautaa maantieojasta kaivais?
Tien oheen hän kauas katsoi pois
kuin ei Mestarin sanoja kuullut ois.
Meidän Herramme pitkämielinen
maast' ottaa rautakappalen
eikä siitä sen koommin virka hän.
Kun tullahan vihdoin kylähän,
sepän oveen kolkuttain hän lyö
ja raudan kolmesta pennistä myö.
Turun poikki sitten kulkiessa
näkee kirsikoita hän vakkasessa
ja ostaa kolmella pennillä niitä --
ei synny suurtakaan kauppaa siitä!
Mut marjat elein rauhaisin
hän pistää hihansa poimuihin.
Ulos toisesta portista astuttiin
ja tultiin aavalle nummelle niin,
miss' ei varjoa puu, ei pensas suo,
mut aurinko paahtava hellettä luo,
ja missä vesitilkkanen
ois ollut aartehen arvoinen.
Meidän Herramme edellä vaeltaa,
salavihkaa kirsikan pudottaa.
Pyhä Pietari kohta sen korjaa pois
kuin jos kultaisen omenan löytänyt ois,
söi makeaan suuhunsa marjasen.
Meidän Herramme hetken jälkehen
suo pudota kirsikan toisenkin --
sen noukkii Pietari pikimmin.
Panee Herramme kumartumaan näin
monet kerrat Pietarin peräkkäin.
Kun kestänyt tuota on kotvasen,
puhui Herramme hänelle hymyillen:
»Jos ajallas vaivan nähnyt sa oisit
nyt mukavammin kulkea voisit.
Ken pieniä seikkoja halveksuu,
vielä pienempien vuoks vaivautuu.»
LEVOTON VERI.
Ulommas, ulommas, ulapalle,
yli maiden, menen,
mielikuvat kaikkialle,
ees ja taakse liidellen!
Uusi on kokemus myöhään ja varhain,
aina sydän surunsa luo,
tuskat on nuoruuden ravinto parhain,
riemulaulua kyynel vuo.
TERVE MENOA!
Olin ystävä narrijoukon,
heit' tupaani pyytelin,
kolus kohta he joka loukon
tavoin rakennusmestarin.
Pois tahtoi he katon kantaa,
tuoda toisen sijahan sen,
joka sopelle muotonsa antaa,
koko taloni purkaen.
Niin kulki he aamuin ja illoin
ja tyrkkivät toisiaan,
meni piru minuun silloin
ja ma puhkesin puhumaan:
»Ulos narrit, joka houkko!»
Kovin oli he äkeissään,
vaan lähtivät, koko joukko,
vieden vehkeensä mennessään.
Otin tuosta ma opikseni,
pidän vahtia ovellain.
Jos ken kääntyy portilleni,
ma huudan: »Käy eellehen vain!
Olet narri, en narreja siedä!»
Hän minulle virnistää:
»Sinä senkin! Huutia tiedä!
Mikä niin sua pöyhistää?
Me kuljemme toreja, teitä,
me yhdessä iloitaan
ja harvoin kenkään meitä
on moittinut milloinkaan.
Älä nimittele sa meitä!»
Niin harmini päättymään sain:
oven ohi he joskin kulkee,
eivät enää mun tuvassain.
ESIKUVA.
Jos alan ma kärsimättömäks tulla,
Maa-äidissä esikuva on mulla.
Se saa kääntyä, kiertyä päivittäin
ja vuodesta vuoteen se kulkee näin.
Mikä muu minun osani olisikaan?
Minä Rouva Äitiä seurata saan.
TUNNUSTUS.
Mitä on vaikea salata? Tulta.
Päivin savu sen paljastaa,
öisin lieskan hehkuva kulta.
Salata myöskin on vaikeaa
lempeä: hiljaa kyteissäkin
syttyä saattaa se silmihin.
Runo sentään salata vaikein on,
sit' ei kätketä vakan peittohon.
Jos sen laulaja laulaa täysin rinnoin,
koko olentonsa se täyttää innoin.
Jos hän sirosti kirjoittain sen laatii,
koko maailman kiitosta sille hän vaatii,
hän sen melulla seurasta seuraan vie,
jos se kiusaks taikka huviksi lie.
HARRAS HUOKAUS.
Ah, paljon säästyisi meiltä,
moni välttyisi harhateiltä,
tekis onnekkaammaks se olomme maisen
ja pienemmät pettymyksemme ois --
jos sais viinin pois
ja kyynelet naisen.
SOTILAAN LOHDUTUS.
Tääll' on kyllin lohdutusta:
tytöt valkeet, leipä musta!
Vaihtuu paikka, onni eipä:
tytöt mustat, valkee leipä!
MAAILMAN MENO.
Kun olin huoleton sälli vain
vuosina keväisinä,
pitivät maalarit kasvojain
liiaksi vähäisinä.
Mut moni tyttönen lempeään
tuhlasi minulle sydämestään.
Nyt kun ma mestariks mainitaan,
aina on nimeni kuuluvissa,
kuin vanhaa Fritziä kaupitaan
mua piipuissa, lautasissa.
Mut pois hävis tyttöset kaikoten.
Oi nuoruus! Tähti kultainen!
HAUTAKIRJOITUS.
Olit poikana uhmahan nopea,
olit nuorukaisena kopea,
olit miehenä tekoihin taipuva,
olit ukkona oikkuihin vaipuva
sun hautakivesi sinusta ties:
tuo totisesti on ollut mies.
TALISMANI.
Jumalan on itämaa,
Jumalan on länsimaa.
Etelän ja Pohjan puolen
maista pitää Herra huolen.
Hän on Vanhurskas ja Vakaa,
aina oikeutta jakaa.
Ylistetyt yksinänsä
olkoot nämät nimistänsä.
NÄÄ, TERTUT TÄYTELÄISET
Nää, tertut täyteläiset
kuin kypsyy, armahin,
nää helmät vihriäiset
jo kuorin karvaisin!
Ne riippuu oksan täyden
niin hiljaa itsekseen
ja tuulenhengen käyden
ne soutaa verkalleen.
Mut sydän niissä salaa
niin paisuvainen on,
se ilmaan päästä halaa
ja nähdä auringon.
Ja kuoren, armahani,
se särkee, vapaaks saa.
Niin laulut laulamani
sun syliis putoaa.
JOS MUODOIN TUHANSIN SA ITSES PEITÄT --
Jos muodoin tuhansin sa itses peität,
sa, kaikkeinrakkain, kohta tunnen sun,
jos taikahunnut yllesi sa heität,
ma sentään kaikkialla tunnen sun.
Miss' sypressien rungot kohoavat,
sa, kaikkeinsolakin, ma tunnen sun,
kun kanaalissa laineet lipattavat,
sa, kaikkeinsuloisin, ma tunnen sun.
Kun vesisuihkun helmet ilmaan heittyy,
sa, kaikkileikkinen, ma tunnen sun,
kun pilvi muodostuu ja toiseen peittyy,
sa, kaikkimuotoinen, ma tunnen sun.
Kun suven keto tähtikukin palaa,
sa, kaikkitähtinen, jo tunnen sun,
ja muratti kun pilana halaa,
sa, kaikkisyleilevä, tunnen sun.
Ja koska aamu syttyy vuorten takaa,
sua, kaikkivalaiseva, tervehdän
ja koska kirkkauttaan taivas jakaa,
sua, kaikkiavartava, hengitän.
Ma mitä tiedän, tunnen maailmata,
sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun.
Kun lausun Allahin ma nimet sata,
niin liitän jokaisehen nimes sun.
JÄLLEENTAPAAMINEN.
Niinkö jälleen, armas tähti,
vastahani rintas lyö!
Poiesko jo tuska lähti,
loppui erottava yö?
Niin, sa olet rinnallani,
elämäni, ainoinen!
Kun ma muistan murhettani,
nykyisyyttä vapisen.
Maailma kun muinoin kerran
lepäs luona Jumalan,
kaikui mahtikäsky Herran
kautta kaiken olevan:
Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset
ilman ääret raikuivat.
Tolsistansa olevaiset
kaaoksessa kulkivat.
Valo pimeydestä julki
astui Luojan maailmaan,
synkät alkuvoimat kulki
eri teille toisistaan,
ikuisuuden mykän mailla
kulki kukin suunnalleen,
kulki kaipausta vailla
aavain yöhön hiljaiseen.
Kulki kaikki matkan loiton,
yksikseen jäi Luojakin.
Silloin ensi aamun koiton
sytti voima Allahin.
Aamurusko säteillänsä
valoi riemun maailmaan.
Olevaiset lemmessänsä
etsi taasen toisiaan.
Lähestyä jälleen tohti
mikä kuului yhtehen.
Kääntyi tunne toistaan kohti,
kääntyi katse toisehen.
Kaikki, mikä eros kerran,
yhtyi halki aavan, yön.
Meille siirtyi voima Herran,
siirtyi ihme luomistyön.
Aamun siivet, kautta vaivain
luokses toivat, armas, mun,
sinetöi yö tähtitaivain
pyhän liiton solmitun.
Riemuinemme, suruinemme
oomme lapsia me maan.
Soikoon sana: Tulkoon! -- emme
eroo enää milloinkaan.
(1815).
MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA.
Minä kuljen maita manteria
ja etsin sanoja sukkelia.
Pahat päivät minulle iloa suovat:
sanat sukkelimmat ne suuhuni tuovat.
* * *
Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei
ja sun päätäsi viettelys vaivaa.
Ken enää ei lemmi, ken eksy ei,
saa hautansa hän kaivaa.
* * *
Te menkää! On iloni mulla:
ma maljani juon yksinäin.
Voi toisten kanssa viisaaks tulla,
mut innostua vain omin päin.
* * *
Minun satulaani te jäädä suokaa
ja rauhassa telttanne, majanne luokaa.
Minä lasketan avaraan maailmaan,
minun hattuni yllä tähdet vaan.
* * *
On perintö-osani rajaton:
mun omani on aika, se mun peltoni on.
* * *
Innostus se, sanonpa teille,
on läheltä sukua ostereille:
jos niit' ei nautita tuoreeltaan,
ne totisesti on pahaks vaan.
Ei innostus ole sillikalaa,
jonk' yli voi vuosiksi suolaa valaa.
* * *
Voi täällä kaikkea kestää -- yksin
ei hyviä päiviä pääksytyksin.
* * *
Sua kompassis johtaa jos tahdot sa antaa,
et itse saa magneettikiveä kantaa.
* * *
Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan?
Sull' on keinosi ollut, kerrotaan.
Sinä laps! Olen ohjetta seurannut:
en oo ajattelemista ma ajatellut.
* * *
Noin nuoret ne itselleen uskottaa:
heidän kastepäivänään luotiin maa.
Niin helposti unohtuupi heiltä,
mitä kummilahjoina sai he meiltä.
* * *
Ei mulle ois piinaa pahempaa
kuin yksin Eedeniss' asustaa.
* * *
Menis elämä tahtihin oivanmoiseen,
jos kaikki vois tehdä kertaan toiseen.
* * *
Olet muodolla murheisella
jo kulkenut päiviä umpehen.
Kai tulis mun tiedustella:
mikä pistänyt on sua hyttynen?
* * *
Näin Quidam lausuu: »Vaivainen
en ole mestarien, koulujen.
Ja aatoskin se luotain poistukoon,
ma että vainajille velass' oon.»
Tuon puheen tulkitsen ma näin:
»Minä olen narri omin päin.»
* * *
On sormia seppelen solmintahan,
mut löytääpä pää sitä kantamahan!
* * *
Me ratsain ristiin rastihin
päin tuulta nelistämme.
Mut kuinka tiemme kääntyykin,
soi haukku perässämme.
Jo tallist' asti vouskuttain
noin koirat ilmaa haukkaa.
Se koiran-haukku tietää vain:
me lasketamme laukkaa.
* * *
Jos mun kanssani tahdot asustaa,
niin jätä sa petosi oven taa.
* * *
Typötyhjä on helppo kantamus,
mut on keveä kuorma rikkaus.
* * *
Jalo mies jos on vastahas rikkonut,
ole kuin jos et tuot' olis huomannut.
Hän viepi sen kyllä kirjoihin:
omas korkoines saat takaisin.
* * *
Se teko se vasta teolta maistaa,
kun itsensä omassa rasvassa paistaa.
* * *
Siis vihdoin painovapaus!
Ken iloinen ei oo!
Tää eläköhön tapaus
in dulci jubilo.
Nyt kaikki painatamme,
kaikk' esiin, valohon!
Ja hänet vaiennamme,
ken toista mieltä on.
* * *
Jos et tahdo sa ostaa rihkamoita,
niin älä sa juokse markkinoita.
* * *
Oo kohtelias -- rahvaallekin! neuvotaan.
Ei sovi silkki säkin neulontaan.
* * *
Tuli suuresta seurasta parhaillaan
mies, hiljainen oppinut, kotiaan.
Joku kysäsi: »Miten miellytti teitä?»
»Jos kirjoja ois he, en lukisi heitä.»
* * *
Sa kanna kuormas niinkuin voit
ja salaa surusi visuimmin.
Jos osankin ystävälles soit,
saat kohta tusinan takaisin.
* * *
Ilomiellä heitä opettaisi,
jollei kohta he mestareiksi saisi.
* * *
Voit säästää sa vaivasi työlään ja harmaan:
jos ruusuja on ne, ne kukkivat varmaan.
* * *
Jos käydä sa tahdot äärettömyyteen,
mene joka suuntaan äärellisyyteen.
* * *
Ei kurkota katse korkeimpaan,
kukin kadehtii vain vertaistaan.
On karvain kantaa kateus sen,
joka näkee kaikissa vertaisen.
* * *
Tuhat kärpästä surmasin iltasella.
Yks herätti aamuvarhaisella.
* * *
Kiitetty olkoon rypäleen jumala!
Nuoruutemme on viinitön humala.
Vanhuus jos itsensä nuoreks juo,
hyveistä verrattomin on tuo.
Elämä suruista huolen pitää,
rypäleistä lohdutus itää.
* * *
Suuret ja pienet päällä maan
kutovat haurasta verkkoaan.
Tyytyväisnä keskeen sen
asettuvat he istuen.
Mutta jos osuu heihin luuta,
huutavat kohta he täyttä suuta,
ett' on rikottu palatsi valtainen.
* * *
Et toivoa taitais sa enää muuta
kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!
* * *
Jos tahdot taiten vaeltaa,
kaks säkkiä sa kanna.
Sa kokoo toiseen tavaraa
ja toisesta sa anna.
Niin teet sinä tavalla oikean prinssin,
joka ryösti ja onnellistutti provinssin.
* * *
Kuka mies on kelvoton kerrassaan?
Ken ei käskeä voi, ei totellakaan.
* * *
Että naiset vihaa ja rakastaa,
se heille rauhassa sallikaa,
mut kun he lausuvat tuomioita,
on usein kummaa kuulla noita.
* * *
Sitä miestä kiittää kannattaa,
edut vihollisensa ken tunnustaa.
* * *
Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään?
Sen ei sallittu löytää itseään.
Vasta silloin rauhasta tietää maa,
kun napa toistaan koskettaa.
Maan lapset, te Luojaa kiittäkää,
että iäksi navat erille jää.
Syvin minulle magneetin arvoitus:
se on sama kuin viha ja rakkaus.
* * *
Koska kumartainkin sa kauniisti toimit?
Kun armaalles kevätkukkia poimit.
* * *
Näin unta ja lemmin kirkkahasti:
ett' elin, sen tunsin ma tietoisasti.
* * *
Sinut armahastas jo erotetaan
kuin lännestä itä aikoinaan
ja sun sydämes harhaa ääriä maan,
tien viitat se matkallansa kohtaa:
niin lähellä lempiväin Bagdad hohtaa.
* * *
Tääll' oletko, taivahan laina,
sun ääneskö ihana soinut on?
On ihmettä ruusu aina,
satakieli uskomaton.
* * *
Saa aistit sekaannusta sieluhun,
ne onneamme uhkaa turmiolla.
Kun näen sun, ma tahdon kuuro olla
ja sokea, kun kuulen sun.
End of Project Gutenberg's Goethen runoja, by Johann Wolfgang von GoetheProject Gutenberg
Goethen runoja
Goethe, Johann Wolfgang von